Päivämatkat jäävät lyhyiksi, mutta hidas vauhti ja pysähtymisen vaivattomuus tuovat ihmeteltäväksi paljon sellaista, mikä suuremmilta ja nopeammilta jää huomaamatta. Ulottuvilla ovat pikkuluotojen ahtaat välit sekä puoliksi umpeenkasvaneet poukamat, joihin muilla veneillä on lähes mahdoton päästä.
Avoimemmilla vesillä melojan tärkein sääntö on: oikeassa tai väärässä, väistä varmuuden vuoksi.
Melojat välttävät väyliä, mutta kun sellainen on pakko ylittää, se tehdään kohtisuoraan. Väylän suuntaisesti etenevä hajanainen ryhmä etsii ylityspaikkaa. Tiukaksi nipuksi ja väylään poikittain kääntyneet odottavat jo sopivaa hetkeä. Kohteenkin yleensä keksii maisemaa vilkuilemalla. Jo väylällä olevat melojat voi ohittaa yhtä hyvin edestä kuin takaakin, kunhan jättää riittävästi välimatkaa. Ryhmän keskelle ei pitäisi änkeä.
Ulapalla havaitun melojan aikeet ovat selvitettävissä kartan avulla. Nyrkkisääntö on, että meloja etenee kivikolta, karikolta tai luodolta toiselle. Syykin on selvä, kun asettuu melanheiluttajan asemaan. Lepohetkien tarve riippuu kustakin melojasta, mutta pieni tauko pidetään yleensä kerran, pari tunnissa. Nopeus matkamelonnassa on 4-5 solmun luokkaa, siispä pienikin suojaava kivi olisi hyvä löytää muutaman mailin välein.
”Melojan tärkein toive muille veneilijöille on yksinkertainen: osoita, että olet huomannut.”
Tervehdi, kun huomaat
Moni veneilijä tuntuu pohtivan, minkä kokoinen peräaalto on melojalle haitallinen tai suorastaan vaarallinen. Vastaus riippuu sekä melojasta että hänen käyttämästään kanootista. Kokoa merkittävämpää on aallon muoto. Hyvin läheltä kulkevan veneen peräaalto on epäluonnollisen jyrkkä ja terävä, ja keikuttaa kanoottia arvaamattomammin kuin pitempi, mainingin tapainen aalto. Lähituntumasta vauhdilla hurauttava vene voi muutenkin säikäyttää niin, ettei meloja ehkä ole heti kaikkein terävimmillään käymään taistoon peräaaltojen kanssa. Etenkin takaa lähestyvä vene voi todella yllättää melojan.
Ongelmia ei melojalle juuri synny, kun sekä hän on havainnut veneen että hänet on havaittu veneestä. Eniten ja useimmin melojan sielua syö epätietoisuus siitä, onko hänet huomattu. Pienikin veneilijän antama merkki rauhoittaa melojaa kummasti. Käden heilautus, vilkutus tai kurkistus hytistä ulos olisivat varmoja signaaleja.
Usein veneilijät ihmettelevät, miksi niin harva meloja käyttää turvaviiriä. Metrin, puolentoista korkuinen salko lippuineen kieltämättä parantaakin huomattavuutta, mutta melomisen kannalta siinä on pari haittapuolta, etenkin kajakissa. Turvaviiri ottaa tuulta niin vahvasti, että sivu- ja myötätuuliosuuksilla se vaikeuttaa suuresti ohjattavuutta sekä vakavuutta.
Toinen ongelma liittyy eskimopyörähdykseen. Siis siihen temppuun, missä kaatunut meloja kampeaa itsensä uudelleen pystyyn poistumatta kajakistaan. Taito ei ole sirkustemppu, vaan avoimille vesille uskaltautuvan melojan paras turvatakuu. Nurin ollessa turvaviiri olisi veden alla, ja mittasuhteet muistaen sen voi arvata muodostavan eskimopyörähdykselle melkoisen esteen.
