Vene pisti silmään tiistaikisojen tuomariveneessä. Ei joukon nopeimpana, mutta kiistatta yhtenä kauneimmista. Melkein kuin Hai, mutta ei kuitenkaan ihan.
Mikä ihme vene tuo on?
”Requin”, kuului vastaus, kun omistaja tavoitettiin ja purjehduksesta sovittiin. Espoossa kotisatamaansa pitävä Aralia on siis niin läheinen sukulainen Haille, kuin olla voi. Ranskalainen nimi luokalle on sekin suora käännös suomalaisesta.
Suomessa Aralia on rakennettukin. Se oli Timo Hyytiäisen oppilastyö, josta piti alun perin tulla Suomenlahden nopein Hai. Sitä silmällä pitäen valittiin rungon rakennustapa tavallisesta poikkeavaksi. Tasasaumalaudoituksen sijaan se tehtiin ristiinlaminoimalla mahonkiviilusta, tavoitellen keveyttä ja suurempaa jäykkyyttä.
Harmi vain, että Hai-veneiden luokkasääntö on materiaalien ja rakenteiden suhteen hyvin tiukka. Tyyppi luotiin 1930-luvun alussa nimenomaan järkihintaiseksi vaihtoehdoksi metriluokille, joiden veneet rakennettiin yksittäiskappaleina, ja hinnat olivat nousemassa jokamiehen ulottumattomiin. Siksi Hain hintakuri on kova. Vene pitää tehdä mänty- tai kuusilaudasta, siinä ei saa olla vinssejä ja niin edelleen.
Kun selvisi, ettei Araliasta tule virallisesti kisakelpoista Haita, se tuli myyntiin puolivalmiina. Nykyinen omistaja hankki veneen vuoden 1997 alussa, teki itse osan ruffia, maston, sisä- ja avotilan viimeistelyn, heloitukset ja pintatyöt. Kesällä 1998 valmis vene oli vesillä. Purjeita suunniteltaessa Meripurjeen Tom Lindström ehdotti rikaamista Le Requiniksi.
Juttu on julkaistu Vene-lehdessä 5/2016
Helpompi arkikäytössä
Ranskalaisluokka on joustavampi määräyksiltään etenkin pitäen silmällä huvikäyttöä, johon Aralia ensisijassa hankittiin. Fokan sijaan keulaan sallitaan rullagenuakin. Vinssit keventävät sen skuuttausta, ja isopurjeen jaluksen siirto levankiin takakannelle väljentää avotilaa. Nostimet ovat ilman vinssejä, mutta rapulukoilla ruffin reunalla avotilasta käsiteltävissä.
Masto on hieman korkeampi kuin Haissa. Requinissa sallitaan alumiinimasto, mutta Araliassa se on puuta, kuten puomikin.
Avotila on pieni, mutta syvä ja suojainen. Requinissa keulapurjeiden jalustamista auttavat vinssit, toisin kuin Haissa.
Tarkalleen ottaen Aralialta puuttuu virallinen luokitus Requiniksikin. Suomessa on tiettävästi vain yksi toinen Requin, eikä se ole purjehduskunnossa. Viaporin Tuopissa Aralia purjehtii LYS2-luokassa SuPS:in omalla ”Puu-LYS”-kertoimella, joka poikkeaa huomattavasti normaalista LYS-luvusta.
Suuremman purjealan ja erilaisen keulapurjeen vaikutukset näkyvät omistajan mukaan siinä, että noin 4 m/s tuulesta ylöspäin Hait luovivat ylemmäs. Syynä voi olla, että tiukasti maston juureen jalustuva fokka antaa paremman solavaikutuksen isopurjeelle kuin taaemmas ja sivukannelle jalustettu genua.
Jäykkyydessä eli purjeiden kantamisessa eroja on veneyksilöiden välillä luokan sisälläkin. Säännöt sallivat kölipainon vaihtelun jo rakennusvaiheessa 850–1 050 kilon välillä, ja vanhojen veneiden todellista painoa on mahdoton tietää punnitsematta.
Avotuulella Aralia pääsee hyödyntämään purjeneliöitään. Hait ajavat 30 m²:n spinaakkereillaan, Araliassa on toistaiseksi 28 m²:n genaakkeri, mutta 3 neliötä suurempi isopurje.
Kaiteettomalla kannella on yllättävän helppo liikkua. Tarvetta siihen on oikeastaan vain myötätuulipurjeita käytettäessä.
Kuin toinen maailma
Testipäiväksi sattui mitä parhain piknik-keli, auringonpaisteinen ja 3–5 m/s lounaistuulen virkistämä. Kuvausosuus oli Espoon Haukilahdesta Suomenlinnaan, jossa pääsin paluumatkalle gastiksi. Elämys oli vähintäänkin mielenkiintoinen, kun oma kokemukseni on leijonanosalta tyypillisistä, melko uusista perhepursista hankittua.
Ensimmäiseksi joutui hahmottamaan, kuinka toimitaan, kun tilaa on joka suunnassa vähän. Rungon suurin leveys on alle kaksi metriä, avotila ei ole sen leveimmässä kohdassa, ja sivukannet syövät osansa. Matalalla oleva puomi pyyhkii pipot päästä ja muutakin, jos ei pidä varaansa. Pinnamies istuu takana verrattain hyvässä rauhassa, mutta kahden gastin on syytä pysyä jatkuvasti selvillä toistensa liikkeistä ja aikeista.
Requinit on periaatteessa varustettu itsetyhjentyvillä avotiloilla, toisin kuin Hait. Araliasta väliturkki kuitenkin poistettiin juuri siksi, että saatiin tilaa korkeussuunnassa. Taas jyrkkä ero nykypursiin: niissä istutaan metri merenpinnan yläpuolella, Araliassa kirjaimellisesti meren sylissä.
Hyvin nopeasti tiiviiseen tunnelmaan tottuu, sillä seuraava jännityksen aihe puskee jo esiin: kallistuskulma luovilla. Nykyaikaisilla – ja vähän vanhemmillakin – perhepursilla reivaaminen alkaa 10–12 asteen kallistuskulmilla. Kapearunkoisilla saaristopursilla asteluvun voi huoletta kertoa kahdella.
Vaikka asian tietää, aluksi tuntuu huimalta, kun parraslista uppoaa veden alle ja miehistö vain vetää skuutteja kireämmälle.
Pitkän, matalan keulakannen alapuolta voi hyödyntää pistopunkkana, mutta kätevämpi se on varastona.
Istumakorkeus kajuutassa on vain lyhyen ruffin kohdalla.
Yksilö tutuksi
Vastakäännöksissä Aralia opettaa ohjaajaansa. Pitkäkölinen pursi kääntyy hitaammin ja pyytää enemmän vapautta omaan suoritukseensa kuin eväkölinen perhevene. Nousukulmat ovat ylempänä tuulessa, mutta itse käännöksestä muodostuu pyöreämpi, kun veneen pitää antaa itse nousta lähes tuulensilmään ennen kuin peräsimellä autetaan melko raskas ja pituutensa takia suuntavakaa runko sen läpi: autetaan, ei käsketä.
Tämän asian luulen vievän lähelle klassisten puuveneiden viehätyksen ydintä. Jopa yksityyppiluokissa veneiden keskinäiset erot ovat rakenteiden ja käyttöhistorian takia niin suuret, että niillä jokaisella on oma luonteensa todellisesti eikä vain runollisena mystiikkana.
Tapa puhua puupursista erisnimillä perustuneekin enemmän käytäntöön kuin romantiikkaan.
Toinen saaristopursien yhteydessä aina mainittava etu on koko ajan muhinut taustalla, ja rentoutuessani huomaan nauttivani siitä ehkä eniten koko purjehduksessa. Se on kulun pehmeys. Iltaa kohti virinnyt tuuli on nostanut ulapalle matalan, mutta melko terävän aallon. Aralia halkoo sitä vaivattomuudella, jollaista en ole kertaakaan tavannut lujitemuovisissa perheveneissä. En edes lähelle.
Roiskeet keulassa näkyvät, osa heittyy pisaroina matalan kannen ja ruffin yli avotilaankin, mutta ääninä ja tärinöinä aallot eivät tunnu lainkaan.
On helppo antaa Aralialle sama arvio, joka esitettiin Vene-lehdessä vuonna 1992, tuolloin 60-vuotisjuhliaan viettäneen Hai-veneen esittelyssä: ”Tuli todellakin mieleen, että tällaisilla veneillä saaristossa pitäisi liikkua.”
Ominaisuuspuntari
Venettä verrataan yleisesti ottaen samantyyppisiin ja -kokoisiin. Arviot kohdistuvat ensisijaisesti venetyyppiin, ei yksilöön, mutta mahdollisten lisävarusteiden ja muutosten vaikutuksia on huomioitu.
Le Requin Aralia
Valmistusvuosi 1998
Pituus 9,60 m, vesilinja 6,60 m, leveys 1,90 m, syväys 1,10 m, uppouma n. 1 950 kg, painolasti 1 050 kg, isopurje 18,13 m², genua 6,93 m², suunnittelija G. L. Stenbäck, veistäjä
Timo Hyytiäinen
Suomalaishaista kehitetty
Vuonna 1933 Turun Veneveistämö vei Ranskaan 13 Haita, ja jo pari vuotta myöhemmin maassa valmistettiin niitä itse. Omaksi luokakseen Requinit erkanivat, kun rakentamista sovellettiin paikallisiin oloihin. Materiaaliksi sallittiin muitakin puulajeja kuin pohjoismaiset mänty ja kuusi, eikä luokan alkuperäinen vaatimus Suomessa valmistetuista purjeista tuntunut Ranskassa järkevältä. Muista muutoksista tärkein oli purjealan kasvatus.
Tytärluokka kasvoi lopulta emoaan suuremmaksi. Haita on tehty Suomessa vajaat 300, lisäksi joitain kymmeniä Baltian maissa ja USA:ssa. Requinin valmistusmääräksi arvioidaan noin 500 venettä. Luokan nettisivu Ranskassa on classe-requin.fr.
Hai on esitelty Vene-lehdessä 7/1992: ”Samaa purjehduksen iloa on vaikea kokea lujitemuovisessa veneessä.”
