Abruka

Arkistosta:

Saarenmaahan kuuluva Abrukan saari sijaitsee kuutisen mailia Kuressaaresta etelään. Satamaan johtaa turvavesipoijulta selkeä valaistu väylä. Satama-allas on muuten suojainen, mutta itätuulille avoin.

Satamaa ruopattiin ja uutuuttaan hohkaavat, tukevat suomalaisvalmisteiset laiturit odottivat lähes neitseellisinä vieraitaan. Satamassa rakennettiin kiivaasti uutta veneilijöiden palvelutaloa, jonka on määrä valmistua kesäksi 2011.

Abruka on viitisen kilometriä pitkä ja puolitoista leveä pikkusaari. Suurimman osan siitä peittää Natura 2000 -alueeksi merkitty lehtimetsikkö, johon tutustumiseksi viidakkoveitsi olisi ollut paikallaan. Saarella on myös lähes ihmisen korkuisiksi kasvavia jättiläissananjalkoja.

Tiheän kasvuston vastapainoksi voi ihmetellä Öölannin tapaan alvareita, karuja kalkkikiviylänköjä, joissa on vain niukasti kasvullisuutta.

Keskellä Abrukan metsää kököttää pieni majakka ja villinä rehottava entinen kartanonpuisto.

Saaren tieverkosto mutkittelee paikoitellen jättimäisten lehtipuiden muodostamassa holvistossa, jonka ilma on sakeanaan hyttysistä. Tuon tuostakin lenkkitossun alla rusahtaa ilkeästi, kun jalan alle murskaantuu valtavia etanoita kotiloineen.

Rannalta löysimme kodikkaan Teemaja-nimisen rakennuksen, jota emännöivä rouva oli ylitsevuotavan palvelualtis. Tarjolla oli kahvin ja virvokkeiden lisäksi olutta, Abruka-aiheisia vaateparsia ja karttoja, pikkuruinen kirjasto ja nettipiste.

Saaren nähtävyyksiin kuuluu myös pieni kotiseutumuseo perinteisessä, olkikattoisessa kivinavetassa.

Abrukalla on pari bed and breakfast -majataloa, joista olisi tilaamalla saanut apettakin. Puhkemajassa on jopa pieni pubi.

Saarella sinnittelee ympäri vuoden 14 asukasta, heistä 13 jäi meiltä tapaamatta. He ovat saaneet elantonsa rotulampaiden hoidosta ja kalastuksesta. Matkailun merkitys on kasvussa ja kohentuvat satamapalvelut tuovat Abrukalle varmasti lisää elämää.

Saarelle voi tehdä retken myös Kuressaaresta liikennöivällä yhteysaluksella.

Huom. Laiturille tuleva vesijohtovesi maistuu suolalle.

Risto Nordell
VENE 4/2011