Brunskär

VENE 1-2/2007:

Savun tuoksu leijailee nenään jo ennen kuin rantaudumme. Brunskärin yhteysaluslaiturin jatkeena on puulaituri, johon on hyvä kiinnittyä. Lähellä on kaksi vanhaa rantavajaa. Muuta ei sitten meren ja kallioiden lisäksi juuri näykään. Kaunista.

– Päivää ja tervetuloa! Olemmeko joskus tavanneet? Anna Aittola kävelee vastaan ja kättelee lämpimästi.

– Täällä olisi juuri savustettua kampelaa. Tuosta lähtöä tekevästä veneestä olisivat ostaneet kaiken. Mutta en myynyt, kun näin teidän tulevan, Ruben Bergman huikkaa.

Ainahan meille savukala maistuu, joten kävelemme viime vuosisadan alkupuolella rakennettuun rantavajaan. Ostamme kahdeksan kampelaa, ja palaamme takaisin veneelle lounaalle. Sen päälle on hyvä ottaa tupluurit kannella. Olemme koko iltapäivän ainoa vene satamassa.

Ihana hiljaisuus!

Heräämme, kun naapuriin kiinnittyy ruotsalainen purjevene. Myöhemmin saapuu myös moottorivene, mutta muita meitä ei sitten Brunskärissä yövykään, vaikka on heinäkuun paras sesonki. Hämmästyttävää. Anna Aittola kertoo, että vauhti hiljeni aika tavalla sen jälkeen, kun Anna Aittolan äidin kotitalo paloi talvella 2002.

– Mieheni oli kuollut edellisenä keväänä ja olin asunut yksin saarella kesästä lähtien, Anna Aittola kertoo yhä silminnähden murheellisena tapahtuneesta.

Monet pidempään purjehtineet muistavat hyvin tuon kauniin tulipalossa tuhoutuneen kulttuurikodin, jossa Anna Aittola kestitsi kotitalousopettajan taidoillaan erilaisia ryhmiä sekä laituriin saapuneita purjehtijoita. Hän kertoi vieraille tarinoita, näytti vanhoja kuvia ja soitti pianolla säveltämänsä Brunskärin valssin. Piano ja paljon kulttuurihistoriallisesti arvokasta esineistöä paloi talon mukana. Mutta tarinat elävät.

Tarinoiden saari

Yksi kiehtovimmista tositarinoista kertoo kuumailmapallon haaksirikkoutumisesta vuonna 1893. Anna Aittola on kuullut sukulaisiltaan, mitä kummaa saarella silloin tapahtui.

Syysillan hämyssä Fina Danielsson näki ikkunasta jonkin viilettävän ohi. Hänen miehensä Edvard ryntäsi kuistille tähyämään perään, mutta pimeä peitti kaiken. He kuulivat jonkun huutavan meren suunnalta riikinruotsiksi, ja päättelivät, että kyseessä oli purjealus. Kumpikaan ei osannut siihen maailman aikaan edes kuvitella, että joku ihminen olisi lentänyt ohi. Mutta niin se vain oli: Ruotsista ilmavirtojen mukaansa tempaama kuumailmapallo oli yrittänyt laskeutua saarelle. Kyydissä ollut S.E. Andrée päätyi läheiselle luodolle, jolta Edvard Danielsson poimi kylmissään olleen miehen seuraavana aamuna. Sittemmin paikka sai nimen Andréeskär.

Tarinoita riittää myös Carl Gustaf Mannerheimin vierailusta vuonna 1926 sekä Urho Kekkosen monista kalastusmatkoista Brunskäriin.

– Olin 15-vuotias erään Kekkosen vierailun aikaan. Tarjoilin silloin hänelle, Anna Aittola muistelee.

Hänen äitinsä veli, Anders Danielsson, oli Kekkosen hyvä tuttu ja aloitti uudelleen vanhan tavan viedä jouluhauki lahjaksi valtion päämiehelle.

– Aikoinaan saaristolaisilla oli tapana viedä joulukala Ruotsin kuninkaalle. Ja valittaa samalla veroista, Anna Aittola kertoo.

Annan punainen viiri liehuu

Brunskärissä ei nykyisin enää asuta vuoden ympäri. Anna Aittola elää saarella puolet vuodesta, kesällä saarella on yhteensä yhdeksän perhettä. Anna Aittola ei itse ole syntynyt Brunskärissä, mutta on viettänyt kaikki kesänsä täällä, äitinsä suvun kotipaikassa.

– Sydämeni on täällä, Anna Aittola sanoo ja hymyilee.

Suvun naisilla on ollut tapana pyörittää pensionaattia, ja Anna Aittola on jatkanut tarmokkaasti pitkää perinnettä.

– Niin kauan kuin vain jaksan, veneilijät ovat tervetulleita, Anna Aittola toteaa ja maalaa ranta-aitan ovea valkoiseksi. Työtä on paljon. – Kaikkea ei ehdi ja jaksa, hän vähän harmittelee.

Veneilijänä sitä toivoo, että Anna Aittola jaksaa vielä pitkään, ja että hänen oma, lähes verenpunainen viirinsä liehuu kauan Brunskärin yllä. Idean omaan viiriinsä Anna Aittola sai Båklandetin kauniista Maijasta kertovasta laulusta. Siinä Maijan ihailijan punaiseen viiriin on kirjailtu valkoisella ja kultaisella langalla rakastetun nimi. Aittolan viiristä kirjailu vielä puuttuu, mutta se on kyllä tulossa.

– Monet veneilijät sanovat, että arvostavat rauhaa ja hiljaisuutta täällä. Meillä ei ole tarjolla paljon palveluita, mutta sitäkin persoonallisempaa. Ehdimme jutella kaikkien kanssa, Anna Aittola nauraa.

Meidän mielestämme kaikki on juuri niin kuin pitääkin: ystävällinen emäntä, hyvä laituri, savukalaa, ihanat löylyt saunassa, luontopolku halki kauniin saaren, mahtava uima- ja auringonottopaikka saaren vastarannan kallioilla. Myös samaan aikaan saarella yöpyneessä moottoriveneessä ollaan tyytyväisiä.

– Olemme olleet täällä useita kertoja. Tämä on sellainen ihana löytö. Pidämme paikoista, joissa ei ole niin paljon väkeä, Satu Sinisalo sanoo.

– Kivaa vaihtelua vierassatamille, nyökyttelee Karri Haapala vieressä.

– Meillä on tapana koluta paikkoja, missä on sauna. Täällä on oikein hyvä sauna. Ja paikalliset ihmiset ovat kivoja, Satu Sinisalo jatkaa kiittelyä.