Kuukausien veneremontti Kalifornian kuumuudessa on takana ja nyt olemme viimein Alaskassa.
Varoitteluista huolimatta ensikosketuksemme Tyyneenmereen oli lempeä, tuuli kevyt ja maininki pieni. Saimme aikaa totutella veneeseen ja meren liikkeeseen. Vene löysi rytminsä vuosien maalla olon jälkeen, ja me mukauduimme veneen rytmiin.
Tuntui hyvältä olla vihdoin matkalla, merellä. Viisi päivää sulautui yhdeksi, auringon noustessa ja laskiessa, vahtivuorojen vaihtuessa.
Ostaessamme veneen Kaliforniasta (Vene 12/2023) kumppanini Juhon kanssa, meillä oli kaksi vaihtoehtoa reitistä takaisin Eurooppaan. Voisimme palata joko etelän, Panaman kanavan ja Atlantin kautta, tai pohjoisia merireittejä pitkin. Valinta oli helppo.
Suomeen pohjoisen kautta purjehtijan matka on pitkä. Ensin se kulkee läpi koillisen Tyynenmeren, mukaillen läntisen Pohjois-Amerikan reunoja kuukausien ajan, sitten ylittäen Alaskan lahden ja kiertäen Aleuttien saaret. Siellä vastaan tulee Alaskaa ja Venäjää halkova Beringinmeren vesimassa, jonka poikki matka jatkuu kohti Alaskan ja Kanadan pohjoisosien yläpuolella kulkevaa myyttistä Luoteisväylää. Luoteisväylä, jään niin salliessa, saattelee veneen aina Atlantin puolelle Baffininlahdelle, jonka ylitettyä edessä siintää Grönlanti.
Grönlannin kiertämisen jälkeen edessä ovat jo meille tutut Pohjois-Atlantin vedet Islannin ja Färsaarten saarikeitaineen, Norja rannikkoineen, ja viimein Tanskan salmien takana siintävä Itämeri.
Pitkä matka Alaskaan
Ensipurjehduksemme oli melko uskalias. Purjehdimme yhdellä kertaa Napan telakalta noin 500 merimailia Astoriaan, Oregonin osavaltioon.
Astoriassa merimatkamme päättyi telakalle, jossa meidän täytyi laskea nostokölimme ja korjata sen mekanismia. Päästyämme takaisin veteen odottelimme satamassa sopivaa sääikkunaa ja pahamaineisen Columbia-joen suuaukon rauhoittumista.
Puuhastelimme venetöitä noin kuukauden päivät, ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa Kanadaan. Kun mainingit rauhoittivat ja tuulet olivat suotuisat, kaikki meni enemmän kuin hyvin. Vene liukui noin seitsemän solmun keskivauhtia sivutuulen siivittämänä koko matkan Kanadaan saakka.
Kuu valaisi pimeää yötä ja toi seuraa vahdissa olevalle. Ylitimme rajan sateisena tiistaina, Neah Baysta USA:n puolelta Victoriaan Kanadaan. Kohtasimme ensimmäiset meressä ajelehtivat tukit, joista tulisi meidän pitkäaikaisia seuralaisiamme Kanadan vesillä.
Valtioiden raja vaihtui Juan de Fuca -salmen puolessa välissä. Paikalliset asukkaat, valaat, pyöriäiset ja muut merenelävät eivät välittäneet tuosta kartalle piirretystä viivasta. Matkaamme seurasivat satunnaiset miekkavalaiden kaukaiset evät.
Päästessämme satamaan ja tullipisteelle täytyi meidän kuitenkin suorittaa tuo valtiokeskeisen maailman toimenpide, eli kirjautua maahan. Kaikki meni hyvin, heitä kiinnosti lähinnä omenamme. Saimme pitää ne.
Kahden kuukauden urakka
Etenimme pikkuhiljaa kohti pohjoista, Vancouverin saaren sisäpuolella kulkevaa saarten ja kanavien sokkeloa pitkin. Noin kahden kuukauden purjehduksen, ensilumen, ankkuripaikkojen, joulunvieton ja söpöjen kylien jälkeen saavuimme kovassa itätuulessa ja lumisateessa Ketchikaniin, Alaskaan.
Siinä missä Kanadan sisävedet olivat meille lempeitä ja melko hyvin ennustettavia, Alaskassa luonto osoitti heti pienuutemme jyrkillä aalloilla ja kovilla tuulilla.
Eräänä päivänä tuulen ja virtauksen voimakas yhteenotto yllätti meidät, kun purjehdimme noin kolmenkymmenen merimailin matkan pieneen kylään. Veneemme Lumi pärjäsi hyvin, mutta minua terävät aallot ja veneen kallistelu säikäytti. On vaikea uskoa, että vene jaksaa aina kääntyä takaisin oikein päin vieraillessaan jo lähes toisella kyljellään aaltojen voimasta.
Alaska oli ollut meille jonkinlainen hieman myyttinen ja saavuttamaton kohde, josta vain haaveilimme Kalifornian helteessä. Viettäisimme seuraavan vuoden Alaskassa, erityisesti Prinssi Williamin lahdella, nauttien veneen remontoinnin tuloksista, ja valmistautuen tulevaan Luoteisväylän purjehdukseen.
Jää esti etenemisen.
Alaskanlahden ylitys
Jotta pääsisimme tuonne Alaskan ehkäpä parhaimmille purjehdus- ja lasketteluapajille, lähdimme ylittämään Alaskanlahtea, pahamaineista vesialuetta Kaakkois-Alaskan ja Aleuttien saarten välissä. Ylitys kestäisi neljä päivää. Meillä oli aikaiseen vuodenaikaan nähden melko levollinen meri seuranamme, vaikka ei Tyynenmeren vesimassa ikinä täysin paikoillaan pysy.
Tyyrpuurissa, tummana kohisevan meren takana, siinsi vaalea, taivaaseen kurkottava vuorikudelma, jonka ääriviivat näkyivät tähtien valossa. Vuori, St. Elias nimeltään, oli seurannut matkaamme jo kolmen päivän ajan. Vaikka lumihuippuinen, majesteettinen maanmuoto oli monen sadan kilometrin päässä veden toisella puolella, olimme nähneet sen lähes koko matkamme, niin massiivinen se on viiden ja puolen tuhannen metrin huippuineen.
Ystävämme Kuutti saapui luoksemme vierailemaan, nauttimaan mäenlaskusta, ja oli näin kolmas miehistömme jäsen ylityksellä. Kuutti on paitsi yksi parhaimmista ystävistämme, myös upea miehistön jäsen – jokainen aamu hänen ollessaan veneellä alkaa tuoreilla sämpylöillä.
Pidemmillä ylityksillä pidämme yleensä kolmen tai neljän tunnin vahtivuorot olosuhteista riippuen. Eräänä yönä minun vahtivuoroni oli kahdestatoista neljään, eli yön pimein aika. Juhon herättäessä minut kampesin itseni salongin meripunkasta, laitoin lämpimän takin ja pelastusliivit ylleni ja asetin otsalampun otsalle valmiuteen.
Otsalamppuni punainen valo jäi kuitenkin sytyttämättä, sillä maisema oli kaikkea muuta kuin pimeä. Tähdet Alaskan taivaan yllä loistivat, tuikkivat, ja valaisivat pimeää yötä. Tuntui kuin joku kannattelisi meitä tässä pienessä maapallossamme universumin laidalla. Kuin haastaakseen tähdet, kohta taivaalle ilmestyivät myös vihertävät revontulet, kilpaillen yön taianomaisimmasta ilmiöstä.
Maisema näytti siltä, että jos kertoisin siitä jollekin, kuulostaisi kaikki keksityltä – tai ainakin vahvasti liioitellulta.
Yksin vahdissa ollessamme olemme aina pelastusliiveistä valjailla kiinni istumalaatikossa olevissa koukuissa. Jos kannelle on jotain asiaa, täytyy toinen herättää. Näillä leveyksillä, erityisesti kahdestaan purjehtiessa, jos tippuu mereen, ovat mahdollisuudet selviytymiseen heikot.
Neljän päivän päästä saavuimme Montaguen saarelle, joka reunustaa Prinssi Williamin lahtea.
Kauniiden maisemien ihailua.
Talvieloa veneessä
Vietämme talven vesillä. Eteläisessä Alaskassa meri ei jäädy talvellakaan. Tyyni valtameri on niin lämmin, että satunnaisia suojaisia lahtia lukuun ottamatta vesi pysyy säilyy nestemäisenä. Satamissa, joissa olemme käyneet täyttämässä vesi-, diesel- ja ruokavarastojamme – Hoonahissa, Sewardissa ja Valdezissa – kymmenet, jopa sadat veneet ovat sidottuina laitureihin kesät ja talvet. Veneitä ei täällä nosteta talveksi maalle kuten Suomessa.
Useimmat veneilijät kuitenkin antavat veneillensä talvirauhan ja purjehtivat vain kesällä. Saamme siis olla omissa oloissamme niin vesillä kuin ankkuripaikoissakin. Välillä näemme kaukaisuudessa satunnaisen kalastusaluksen tai öljytankkerin.
Kääntököli mahdollistaa pääsyn suoraan rantaan.
Talvipurjehduksessa ja vene-elämässä täytyy monia asioita miettiä hieman tarkemmin kuin kesäkuukausina. Meillä on Refleks-kamiina, joka on päällä lähes aina. Veneemme on eristetty, mutta eristystä meidän täytyy vielä parantaa. Ikkunaluukut olemme vuoranneet kuplamuovilla, ja ikkunoihin laittaneet eräänlaista kelmua eristyskerrokseksi. Lattiaa eristävät ja lämmittävät koko veneen kattavat matot, jotka askartelin Ikean juuttimatoista. Lämmin untuvapeitto on tärkein omaisuutemme.
Lumi-vene lumituiskussa.
Kohmettuneet köydet, luukkujen jäätyminen, ja knaapien kaivaminen jään alta on joskus turhauttavaa, mutta kuuluu asiaan. Lumi kannella on erinomainen eriste, ja jos olemme samassa paikassa useita päiviä, emme lapioi lunta pois ennen kuin lähdemme liikkeelle. Jossain vaiheessa lumityöt täytyy kuitenkin tehdä, noin viikon lumisateen jälkeen veneen vesiraja on jo peittynyt.
Vettä Alaskan satamissa on yleensä saatavilla ainakin polttoainelaiturilta. Muuten vesiletkut suljetaan jäätymisen takia kuten Suomessakin. Käytämme vettä säästeliäästi, ja 400-litrainen vesitankkimme kestää noin kaksi kuukautta. Joskus täydennämme varastojamme myös ankkuripaikkojen läheisistä puroista.
Talvipurjehduksen tärkein elementti on kuitenkin aika. Tiukkoja aikatauluja pohjoisilla leveyksillä talvella purjehtiessa ei voi olla, vaan liikumme aina sään ehdoilla.
Vuorten ympäröimänä
Prinssi Williamin lahdella, muutaman päivän päivämatkan päässä Valdezin kaupungista, on laskuvesi. Mutaista maata näkyy joidenkin metrien verran lumirajan alapuolella. Olemme ankkurissa suojaisessa poukamassa ja aurinko lämmittää ihoani. Valkoiset vuoret ympäröivät maisemaa joka puolelta. Paikka, jossa meri ja maa kohtaavat, näyttää tänään erityisen kauniilta.
Vuoden 1989 Exxon Valdez -tankkerin valtava öljyonnettomuus tapahtui vain joidenkin meripeninkulmien päässä meidän ankkuripaikastamme. Tuolloin öljyä kuljettanut tankkeri törmäsi riuttaan. Sen vaikutuksia ei paljaalla silmällä enää näe, mutta luonto kyllä muistaa.
Viime viikot olemme viettäneet eri ankkuripaikoissa vaeltaen, suppaillen ja hiihdellen hyvällä säällä ja koteloituen veneen sisälle tekemään töitä huonolla säällä. Ensilumi satoi muutama viikko sitten.
Valmiina laskemaan.
Merisaukko tarkkailee venettä joidenkin metrien päässä, kelluen selällään, kuten ne usein tekevät. Eläin maiskuttelee jotain makoisaa. Katselemme hetken toisiamme täyden hiljaisuuden vallitessa, uteliaisuuden pidätellessä molempia paikallaan.
Merisaukot näyttävät vanhoilta, sympaattisilta herrasmiehiltä, jotka lueskelevat sunnuntailehteä ja tarkkailevat naapurustoaan. Erehdyn liikahtamaan aamukahvini kanssa hieman ja saukko sukeltaa vikkelään veden alle.
Nyt nautimme Alaskasta ja sen luonnosta ja antimista. Keväällä alamme valmistautua yritykseemme purjehtia Luoteisväylä sekä talvehtimiseen jäissä Grönlannissa.
