Täällä säätiedotuksia ei juuri tarvitse seurata: aina paistaa aurinko.
Hiomakoneen monotoninen ääni kaikuu jostain päin sorakenttää. Viereisen pellon lehmät ääntelevät kuumalla, kuivalla niityllä. Satunnainen vene ajaa pitkin jokea.
Olemme Kaliforniassa sijaitsevassa Napassa. Ostimme kumppanini kanssa täältä veneen, jota olemme nyt kunnostaneet viitisen kuukautta.
Saavuimme Napaan kevään loppupuolella, viinirypäleiden vasta kypsyessä.
Napa Valley Marinan telakka, jossa veneemme oli ehtinyt levätä jo pitkän aikaa, sijaitsee keskellä viinipeltoja, pienen jokiuoman pohjukassa. Paikallisten veneihmisten keskuudessa telakka tunnetaan paikkana, jonne veneet päätyvät kuolemaan. Valtavalla hiekkakentällä on kymmeniä, ellei satoja veneitä, joiden tarinaa voi vain arvailla: valtava katamaraani, jonka kyljessä ammottaa suuri reikä, kauniisti tehty puuvene, joka ei ole nähnyt vettä vuosikymmeniin sekä ruosteinen kalastusvene, jolla ei kalaa enää tuskin koskaan pyydetä.
Aina välillä jokin näistä oman onnensa nojaan jätetyistä pursista löydetään, ja sille annetaan uusi elämä.
Elämää telakalla työn touhussa.
Kaipuu Grönlantiin
Viime vuodet olemme viettäneet pohjoisilla merillä seilaten, Pohjois-Norjassa, Färsaarilla ja Islannissa.
Kaksi ihanaa vuotta Pohjois-Norjassa vietimme purjehtien läpi talvien, ja kävimme myös Huippuvuorilla, ihan tavallisella Beneteau Idylle -lasikuituveneellä. Tiesimme, että näille koordinaateille alumiinivenettä ei varsinaisesti tarvita, mutta tulevaisuuden suunnitelmissamme siinti jotain muuta:
Haluamme viettää talven Grönlannissa, vene jäätyneenä jäähän.
Euroopassa himoitsemiemme alumiinisten purjeveneiden markkinat kävivät kuumina: tuntui siltä, että kaikki halusivat purjehtia Pohjois-Norjaan, Islantiin tai Huippuvuorille, ja he kaikki halusivat siihen alumiiniveneen.
Alumiiniin materiaalina päädyimme opin ja erehdyksen kautta. Olimme teräsveneen omistajia noin puolisen vuotta, jonka aikana totesimme, että olemme liian laiskoja ylläpitämään ja korjaamaan teräksen väistämätöntä ruostumista jatkuvasti. Ajatus siitä, että kaiken reissua varten vaadittavan työn jälkeen runko ruostuu jossain vaiheessa kuitenkin, oli masentava.
Päädyimme siis myymään teräsveneemme ja etsimään omaa, ikuista alumiinivenettämme. Euroopan kuumat venemarkkinat olivat kuitenkin haastavat: kun alumiiniveneitä tuli myyntiin, olivat ne usein paljon budjettimme yläpuolella, tai sitten ne myytiin heti, jopa näkemättä. Emme olleet valmiita laittamaan kaikkia säästöjämme veneeseen ilman edes pientä harkintaa, joten vene veneen jälkeen myytiin pois silmiemme edestä.
Veneen etsinnän lomassa päädyimme purjehtimaan ja asuttamaan ystäviemme alumiinivenettä viimeisen vuoden ajan. Purjehdimme veneen Norjasta Islantiin, laskettelimme vuoren rinteitä ja kalastimme turskaa. Eräänä tiistai-iltana Islannissa ollessamme kumppanini Juho sai hyvin lyhytsanaisen sähköpostin, jossa luki vain:
I know this gentleman who’s selling an aluminum sailboat, around 45 feet. Best, Arne.
Sammaloitunut vene Amerikasta
Juho oli maininnut Youtube-videollaan, että etsimme alumiinivenettä. Viestissä ei ollut tarkempia tietoja siitä, millainen vene oli kyseessä tai minkä hintainen vene olisi. Olimme kuitenkin jo tarpeeksi epätoivoisia, että kysyimme lisätietoja.
Kävi ilmi, että kyseessä oli Euroopassa arvostetun Garcia Yachts -telakan valmistama purjevene. Veneen edellinen omistaja oli ostanut paatin viisitoista vuotta aikaisemmin ja nostanut sen maihin. Tarkoitus oli ollut kunnostaa vene, mutta elämä oli tullut hänen ja veneen väliin. Nyt vene oli ollut maalla Kaliforniassa, tarkemmin sanottuna Napassa, viisitoista vuotta, sammaloituen ja odotellen kohtaloaan.
Vene Amerikasta, etenkään länsirannikolta, ei kuulunut suunnitelmiimme. USA:ssa sijaitsevasta veneestä pyydettiin kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin mitä vastaava vene Euroopassa maksaisi. Koska venettä ei oltu käytetty pitkään aikaan, totesimme tarkastuskäynnillämme että uusittavaa ja korjattavaa olisi paljon. Mutta runko oli hyvä ja sisusta oli säilynyt kuivana.
Tässä on meidän loppuelämämme vene – ja koti!
Lensimme Islannista kahdeksan laukun kanssa San Franciscoon ja aloitimme korjausurakan.
Uusi veneemme on Garcia Nouanni, sen vuosimallista meillä ei ole tarkkaa tietoa, mutta luultavasti valmistumisvuosi oli 1991. Vene oli seisonut telakalla viisitoista vuotta, ja siltä se näyttikin. Isopurjeesta oli tullut lintujen viihtyisä koti, ja korjasimmekin purjepeitteen alta kolme roskasäkillistä vanhoja linnunpesiä. Yanmarin moottoria ei oltu käynnistetty vuosikymmeneen. Runkoa peittivät sammal ja moskat.
Tiesimme, että edessä olisi iso projekti. Sen lisäksi, että viidentoista vuoden hylkäämisen jäljet täytyisi korjata, vene pitäisi varustaa ja valmistaa pohjoisia vesiä varten. Unelmamme Grönlannista eli edelleen vahvana, minkä lisäksi veneen maantieteellisen sijainnin vuoksi matkallemme osuisi uusi, kutkuttava tavoite: Alaska sekä Luoteisväylän purjehdus.
Ostaessamme veneen kansi oli täynnä sammalta ja heinää.
Valtava työmäärä
Aluksi teimme muistilappuseinän tehtävistä asioista. Lista oli pitkä, ja se sisälsi muun muassa koko rikin ja sähköjen uusimisen, hitsauksen valmistelun, moottorin läpikäymisen, vesirajan alapuolisen rungon hiomisen ja maalauksen. Eivätkä työt varmasti loppuisi näihin, sen olimme jo veneenomistajina oppineet.
Napan telakka on San Franciscon alueella ainoa, jolla on mahdollista korjata omaa venettään itse. Amerikassa osataan tehdä rahaa, ja tämä on aiheesta yksi esimerkki: muilla telakoilla veneen voi kyllä nostaa ylös, mutta useimmat palvelut, kuten vaikkapa pohjamaalaus, täytyy ostaa telakalta. Tällaisessa valtavassa projektissa meillä ei ollut sellaiseen mitenkään varaa.
Telakka on pieni, melko republikaaninen kehto keskellä demokraattista Kaliforniaa. Kaikilla on valtava pick up -auto, joilla ajetaan sadan metrin matkaa telakan sisälläkin, lippalakki päässä ja kädet öljyssä. Naisten vessa on aina vapaana.
Muusta maailmasta muistuttavat satunnaiset, jonkin matkan päässä olevista maastopaloista nousevat savupilvet, sekä yöllisten viinirypäleiden kerääjien valtavat valotaulut. Muuten telakka on oma kuplansa.
Tällaisessa projektissa ei varsinaisten fyysisten töiden lisäksi voi aliarvioida suunnitteluun, selvittelyyn, tavaroiden tilaukseen ja ammattilaisten etsimiseen kuluvaa aikaa. Työnjakomme on pitkälti se, että Juho ajattelee, suunnittelee ja toteuttaa monimutkaiset järjestelmät, minun hoitaessa yksitoikkoiset mekaaniset tehtävät. Tämä sopii minulle: samalla kun hion, maalaan tai poraan erinäisiä asioita, voin kuunnella äänikirjoja ja podcasteja.
Juho Karhu uusimassa veneen sähköjärjestelmää.
Turhan tarkka aikataulu
Yhdysvaltojen länsirannikko on tunnettu pohjoistuulestaan ja kiukkuisista talvimyrskyistä. Siksi meillä oli uudelle veneelle tarkka aikataulu; meidän pitäisi päästä Alaskaan ennen talven myräköitä. Käytännössä tämä siis tarkoitti, että meidän pitäisi päästä vesille viimeistään syyskuussa. Tämä jättäisi meille hieman yli neljä kuukautta toteuttaa projekti.
Lukuisat ihmiset ihmettelivät, miksemme vain jäisi koko vuodeksi Napaan tai lahdelle ja lähtisi vasta ensi vuonna. Mietimme tätäkin, mutta pohjoisen, ja oikeastaan rauhan kaipuu on liian suuri. Myös viisumiasiat aiheuttivat harmaita hiuksia.
Jäisimme kaupunkiin vain, jos aikataulumme ei millään onnistuisi.
Jälkiviisaana voi todeta, että ehkä aikataulun uudelleen miettiminen olisi voinut tehdä kesästä nautittavamman.
Ensimmäiset kuukaudet tuntuivat siltä, ettei mikään etene – vaikka teimme päivät pitkät asioita, mikään ei tuntunut valmistuvan. Yksinkertaiselta vaikuttavat asiat eivät ikinä ole yksinkertaisia, se meidän olisi pitänyt jo veneistä tietää. Joidenkin kuukausien jälkeen tuntui, että pienet asiat alkavat valmistua.
Ikkunoiden ja luukkujen vaihtaminen oli ensimmäinen suurempi valmiiksi saamamme kokonaisuus. Kolmentoista uuden polykarbonaatti-ikkunan ja luukun teettäminen, tiivisteiden putsaus ja paikalleen laittaminen vaativat sisustan purkamista, ja pelkästään tämä urakka kesti noin kuukauden.
Tukahduttava kuumuus piinasi telakalla Kaliforniassa.
Loppu häämöttää
Jossain vaiheessa, tarkemmin sanottuna noin kolmen kuukauden jälkeen, kaikki alkaa tökkiä. Aamulla ärsyttää herätä, kun tietää mitä päivä tuo tullessaan. Toisen naama ärsyttää. Telakka ja kuumuus ärsyttää. Koko vene ärsyttää – tätäkö minä tosiaan elämältäni tahdoin?
Viimeiset viikot olimme pahalla tuulella, koitimme tehdä venetöitä sekä töitä joista maksetaan, limittäin, aivan kuin päivässä olisi loputon määrä tunteja, vaikka ei niitä ole, edes täällä Piilaakson kupeessa.
Asiaa ei auta jatkuva stressi syksyn tulosta ja pohjoisen Tyynenmeren lähestyvistä myrskyistä.
Syyskuun lopussa valtava työmäärämme alkoi kuitenkin jo näkyä. Kun masto, uusittuine vantteineen ja juoksevine rikeineen nostetaan ylös, veneestä tulee taas purjevene.
Seinän ja lattian sisällä kiemurtelevat johtokaaokset on uusittu, ja uudenkarhean sähköpaneelin sisusta näyttää pohjoismaiseen, minimalismia ja järjestystä rakastavaan sieluun paremmin sopivalta. Jäisiä olosuhteita ajatellen kaikki läpiviennit on hitsattu umpeen, ja ainoa vedenlähde on yksittäinen alumiiniputki. Suihkutila ja sen päällä oleva kompoistoiva vessa alkaa löytää muotonsa.
Hiottu ja maalattu pohja on valmis tapaamaan merten asukkaat. Peräsimen saimme telakkanaapureidemme avustuksella takaisin veneeseen, moottorista on vaihdettu tarvittavat osat ja potkuriakseli on siellä missä pitääkin.
Pikkuhiljaa tavarakaaos, niin veneen sisällä kuin sen ulkona, alkaa pienentyä ja löytää paikkansa.
Viikko viikolta hyvästellessämme merille takaisin pääseviä telakkanaapureitamme mietimme, josko vihdoin olisimme seuraavat, jotka lähtevät.
Vihdoin on meidän vuoromme. Vene lasketaan jokeen. Ajamme moottorilla 15 mailin matkan San Francisco Bayn lahdelle ja nostamme purjeet.
Alitamme Golden Gaten sillan ja käännymme pohjoiseen – kohti Alaskaa, Luoteisväylää ja Grönlantia.
- Alaskan-reissuun palaamme tulevassa lehdessämme.
Garcia Nouanni 44
Asukkaat: Sohvi Kangasluoma & Juho Karhu
Seuraa matkaa: Youtubessa Juhon Alluring Arctic -kanava
Facebookissa “Alluring Arctic”
Golden Gate -sillan alitus onnistuneen kunnostuksen jälkeen.
