Viimeinen eli järjestyksessä 11:s ratakisa voitiin purjehtia selkeissä, vaikkakin varsin epädramaattisissa puitteissa. Tuulta oli riittävästi eli 5-6 m/s, ja starttilinjalta liikkeelle lähdettiin sivumyötäisessä.
Brunelin uusiseelantilainen perämies Peter Burling osoitti, mikä on miehiään, ja otti erinomaisen startin, pääsi vapaissa tuulissa kasvattamaan johtoaan suuren code 0 -purjeen vetämänä ja selvisi kolmen ratakierroksen jälkeen selkeänä voittajana maaliin.
Hongkongilainen Scallywag otti toiseksi parhaan startin ja kiersi ensimmäisen alamerkin Brunelin sisäpuolella, tasoissa hollantilaisveneen kanssa, mutta Peter Burling selvitti kiperän tilanteen edukseen.
Voiton ansiosta Brunel nousi ratakisasarjassa kolmanneksi ohi niin ikään Hollannin lipun alla purjehtineen AkzoNobelin. Veneet päätyivät tasapisteisiin, mutta Brunelilla oli kaksi lähtövoittoa, AkzoNobelilla ei yhtään.
MAPFRE oli jo aikaisemmin varmistanut ratakisasarjan voiton ja espanjalaisvene sekä starttasi että purjehti vaisusti tämän kisan.
Suurin voittaja oli Dee Caffarin Turn the Tide on Plastic, joka koko ajan on pitänyt kokonaiskilvan viimeistä sijaa hallussaan. Nyt Caffarin oli voitettava David Wittin kipparoima Scallywag ja lisäksi saada kaksi venettä väliin, jotta nousisi kokonaiskisan tasapisteissä hongkongilaisveneen edelle.
Alku näytti heikolta Caffarin osalta ja hän otti vielä vastatuuliosuudella rangaistuksen, kun perämies Bleddyn Mon arvioi kohtaamistilanteen AkzoNobelin kanssa väärin. Silloin kohtalo puuttui peliin ja epäonninen Scallywag tarttui peräsimestään kiinni kiertomerkin ankkuriköyteen ja kesti kauan, ennen kuin miehistö sai veneen irrotettua.
Turn the Tide on Plastic pystyi jättämään sekä MAPFREn että Vestasin itsensä ja Scallywagin väliin, jonka ansiosta tämä ratakisa nosti Caffarin miehistön kuudenneksi kokonaiskilvassa. Tämä oli kova isku David Wittin kokeneelle maksivenemiehistölle, jonka vahvuuteen koko ajan luettiin Eteläisellä valtamerellä kadonnut John Fisher.
