Kolin kansallispuiston vedet ovat tunnettuja, mutta silti harvojen veneellään halkaisemia. Tiedot odotettavissa olevasta saavat malttamattomaksi, kun syksyinen muutaman päivän Pielisen venereissu suuntautuu Kolin satamasta kohti Laitosaarta.
Järven kohdalla jääkauden aikainen, kokonaisuudessaan kymmeniä kilometrejä pitkä maanmuoto nousee veden ylle helminauhamaiseksi saarten ketjuksi. Kuten Laitosaaressa, saaret ovat paikoitellen korkeita ja jopa jonkun sata metriä leveitä kangasharjuja. Sen sijaan vaikkapa Purjesaaren kohdalla rantautuva veneilijä kokee hämmästyttävän ilmiön, kun pelkästä sorasta koostuva riutta on kapeimmillaan vain metrin leveä ja puoli korkea.
Hiekkasaaren kärki on kaunis näky, mutta koska Pielisen ”suovesi” on ruskeaa ja läpinäkymätöntä, rantautua pitää varovaisesti.
Eteenpäin kohti keskeisintä kohdetta Hiekkasaarta kuljettaessa saaret välillä pullistuvat, välillä ohenevat. Aina vesiltä katsottaessa leveyttä ei hahmota, sillä karu maasto on ollut kuitenkin kyllin ravinteikas sitkeän Karjalan männyn kasvaa. Näille saarille kannattaakin ankkuroitua ja tutkia hämmästyttävää näkyä myös maista käsin.
Jos olivat isot odotukset, Pielisen hiukkariutta vastaa, ja suorastaan ylittää ne. Kaiken yllä veneilijän kulkua valvoo isona päälle nouseva pyhä Kolin vuori.
Hyviä retkisatamia löytyy vaikka molemmista Korppi-saarista tai Laitosaaresta, joissa on siistit nuotiopaikat, käymälä ja suojaisat satamat.
Rannan kiviaines on jauhautunut kohdasta riippuen joko hienoksi hiekaksi, soraksi tai vauraammiksi kivipultereiksi. Vanhin saari on Sikosaari: saaren rannassa näkyy jääkautta vanhemman tulivuoren syöttöjuonteet. Lopulta saarijono sukeltaa takaisin mantereelle Hattusaaren kohdalla.
Kokemus ottaa aikaa vähintään pitkän kesäisen päivän, mieluiten kaksi. Yöpyä voi vaikkapa Korppi-saarilla. Ankkuripaikat ovat hiekkariutalla aina suojassa, ja rantaan asti ulottuvia laguuneja riittää jokaiseen saareen.
