Hiljaisuus vaikuttaa tuntuvan fyysisenä paineena korvissa. Meri on tyyntynyt iltaa kohti. Pimenevän aavan takaa näkyvät kaupungin valot. Merimerkkien vilkutuksen takana horisontissa saattaa aavistaa samalla lailla välähtelevät liikennevalot ja nähdä autojen ahnaasti katuja ahmivat valokiilat. Mutta mitään ei kuule.
Helsingin saarien ketju on ohut. Nopeasti Suomenlinnan jälkeen vastassa on vain yksittäisiä ulkosaaria. Ne ovat yleensä puuttomia ja kallioisia, suojattomia sekä luonnon merenkäynnille että kauppamerenkulun aiheuttamalle. Vuosaaren satamaan johtavalla uudella väylällä etenevien rahtilaivojen peräaallot jyskivät myös sisään Länsitoukin ennen niin suojaisaan satamalaguuniin.
Länsitoukki oli vielä vuoteen 1969 asti viralliselta suomenkieliseltä nimeltään Länsi-Tonttu. Muutoksen syytä ei tiedetä, mutta alkuperäinen nimi esiintyy edelleen niin useasti virallisissa lähteissä.
Länsitoukki on merkittävin Helsingin asumattomista ulkomeren saarista. Se tarjoaa vaikuttavan luontokokemuksen, sillä kävijöitä täällä ei juuri ole. Kesällä saattaa saaressa törmätä johonkin melojaan tai kalastajaan, syksyllä sorsan makeaa paistia tavoittelevaan metsästäjään. Nykyisin. Länsitoukki on nimittäin esimerkki autioituvasta saaristosta.
Vielä vuoteen 1951 asti Länsitoukki oli asuttu. Viimeisimpänä saarella asui Öhmanien suku. II maailmansodan aikaan sotilaskäyttöön otetulla saarella asioimiseen tarvittiin lupa ja sen mukaan saarella asui vakituisesti seitsemän henkeä. Öhmanien rakennukset sijaitsivat juuri suojaisan laguunin viereisen rantaniityn laidalla. Kuuluisin saarta asuttaneista on kuitenkin August ”Poppo” Sjöholm, joka todisti panssarilaiva Rusalkan uppoamista syyskuussa 1893. Sjöholm luuli kuulevansa meripirujen ulvontaa, mutta myöhemmin hän ymmärsi, että ne olivatkin olleet teräksen kirskuntaa ja hukkuvien huutoja. Sjöholm kertoi löytäneensä myöhemmin saaren rannoilta hylkytavaraa.
Puustoa karulla saarella on niukasti: vain muutamia rantaleppiä ja maantasan katajapuskaa.
Enää Länsitoukissa ei ole vanhoja rakennuksia. Alkuperäiset asuinrakennukset, samoin kuin II maailmansodan aikainen merivalvonta-asema, joka luovutettiin 1950-luvulla Suomenlinnan eränkävijät -yhdistykselle, on purettu – tai poltettu. ”Saaren rakennuskannalle metsästäjien tulo oli kohtalokasta”, kirjoittaa Jan Strang Saaristounelmia Helsingissä -kirjassaan. ”Metsästysmajaa haluttiin pitää lämpimänä, mutta halkoja ei jaksettu tuoda mukana, vaan ryhdyttiin polttamaan kalastajien vanhoja rakennuksia. Talot hupenivat lauta ja hirsi kerrallaan.”
Lopulta kamiinan ympäriltä paloi myös vanha vartiotupa.
Nyt sen enimmillään 1950-luvulla kymmeneen kurottanut rakennuskanta on kokonaan tuhoutunut, eikä jäljellä ole kuin rippeitä kivijaloista ja ranta-aittojen pilareista.
Luontoharrastajalle saaren autioituminen on positiivinen asia. Erityisesti keväinen lintujen muutto arktika huhtikuussa on taitavalle veneilijälle parhaimmillaan täällä, Helsingin ulkovartioasemalla.
Länsitoukki
60°05’29.8”P 25°07’58.2”I
Missä: Helsingin ulkosaaristossa
Satama: Ankkurilla (laguunissa runsaasti kiinnityslenkkejä). Syväys sisällä riittää akselivetoisellekin, köliveneille laguunin eteläkulmassa. Ei palveluita.
Erikoista: Saaren edustavin pesimälajisto koostuu pilkkasiivestä, koskeloista ja karikukosta sekä runsaslukuisista sinisorsista ja alleista. Keväällä Arktikan aikaan sen ohitse lentää koko pohjoiseen matkaava lintulajistomme.
Kävijälle: Tiettävästi puolustusvoimien kantahenkilökunta rakensi joskus 1990-luvulla saareen ensimmäisen epävirallisen salasaunan, ”Teron polttarisaunan”, jota on sen jälkeen jämälaudoista kunnostettu useaan otteeseen. Viimeksi teekkaripurjehtijat remontoivat sitä viime kesänä. Löylyttelijän on otettava mukaan omat puut ja kiuasvedet.
