Tukevaan laituriin on helppo ottaa veneellä kiinni. Pieni erämainen saari löytyy läheltä Ämmänsaarta, Suomussalmen nykyistä keskusta. Vieressä on vanha kirkonkylä. Laituri on mallia, joka kestää kookkaamman veneen rantautumisen: kirkkoa Kirkkosaaressa ei ole, mutta vanha hautausmaa kyllä, ja siellä lepääviä edesmenneitä tullaan katsomaan joskus myös isommalla ryhmällä.
Kirkkosaaressa on kävijöitä varten tukeva laituri – maayhteyttä sinne ei ole.
Mutta löytyy Kirkkosaaresta myös muuta nähtävää kuin hautoja – ja kenties vielä ajatuksia herättävämpää.
Kiantajärvi on Suomen 16. suurin itsenäinen järvi. Se sijoittuu Kainuuseen Suomussalmen kunnan alueelle.
Kirkkosaari on korpisaari. Kynttiläkuuset roikuttavat oksiaan hartiat lysyssä, sammal upottaa paksuna ja pehmeänä, syvänvihreänä patjana. Naavaa valuu harmaantuneiden, kuolleiden havupuiden kylkeä pitkin. Seassa on joku valkokylkinen koivu, jykevimmät pystyyn lahonneina.
Kirkkosaari on korpisaari – siellä koettiin viime talvena laajoja metsätuhoja, joiden jälkiä on vapaaehtoisvoimin raivattu viime kesänä.
Auringonvalo yltää maahan asti vain paikoin, läikkinä, tiheäksi kasvaneen puuston lomitse. Kuntan alla olevat kivenmulkerot tekevät kävelystä harvojen polkujen ulkopuolella haastavaa. Nahkasaappaiden verhoama jalka lipsuu ja vie mennessään sammalta ja jäkälää – eikä koskemattoman oloisessa luonnossa tekisi mieli jättää kävelystään jälkiä.
Valon ja varjojen leikki on maaginen. Hämähäkinseitit kimaltavat kulkien oksalta oksalle, sulkien tien polun yllä. Kun samaan katseeseen osuu sinne tänne kallistuneita hautaristejä ja synkkiä, sammaleen peittämiä hautakiviä, on kuin olisi sukeltanut zombiesarjakuvan lehdille. Tai Nekromantix-yhtyeen Gargoyles Over Copenhagen -musiikkivideoon.
Suomussalmen Kirkkosaaressa sijaitseva hautausmaa lumoaa maagisuudellaan.
Lopulta kuusten kätköstä löytyy kohde, suuri kivipaasi.
”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa!”
Ilmari Kiannon sanoituksen uhmakkuudesta tuskin oli tietoa 1860-luvun lopun suurina nälkävuosina. Tai myöhemmin katovuosina, jolloin kärsimys koetteli erityisesti Kainuussa. Ensin tuli 1892, sitten 1900. Ja jälleen talvi 1902–1903.
Kirjailija Kalle Kajander julkaisi vuonna 1903 kuvauksen ”Nälkämailta”. Kirjan nimestä tuli pian symboli koko alueelle, Kainuulle. Vähäväkisillä salomailla tuhansia kuolleita vaatineina nälän vuosina vanhemmat eivät syöneet, tuupertuivat torppiinsa ja jättivät jälkeensä imeväiset, jotka kuihtuivat vielä ymmärtämättöminä manan majoille.
Täällä, Kiantajärven Kirkkosaaressa, on paasi, jossa lukee koruttomasti, vailla Kiannon uhoa: ”Tämä muistomerkki on pystytetty nälkään kuolleiden muistolle.”
Hiljaisuus veneessä kestää vielä pitkälle Kolikkasalmen pohjoispuolta.
