Suomen Ympäristökeskus Syke kertoo selvittäneensä biohajoavien ja biopohjaisten materiaalien todellista hajoamisnopeutta Itämeren ympäristössä. Tutkimuksia aiheen tiimoilta on tehty merikokein vuoden ajan. Lopputulos oli, että osa materiaaleista hajosi jo puolessa vuodessa miltei täysin, mutta osa ei juuri lainkaan vuodessakaan.
Asia on kiinnostava, sillä biopohjaisia ja biohajoaviksi mainostettuja muovimateriaaleja on tarjolla koko ajan enemmän niin pakkaus-, kertakäyttö- kuin kuluttajatuotteissakin.
Muovin haitat ovat olleet tiedossa jo pitkään, kuten se, että tavalliset muovit voivat kestää luontoon päätyessään jopa vuosisatoja ja hajota lisäksi matkan varrella pienemmiksi ja pienemmiksi mikromuoveiksi. Mereen joutuessaan muovit puolestaan Syken mukaan saattavat kulkeutua pitkiäkin matkoja ja kertyä myös virtausten myötä rannoille tai valtamerten keskipyörteisiin. Molemmat paikkoja, joissa ne aiheuttavat haittaa merieliöstölle ja meriympäristölle.
Biomuovien yleistyessä myös niiden riski päätyä meriroskaksi kasvaa.
Syken mukaan biomuovien kirjo on kuitenkin laaja, ja sen tähden kuluttajan on vaikea hahmottaa, miten erilaiset ”biomuoveiksi” luokiteltavat materiaalit käyttäytyvät luonnossa. Biomuoveja valmistetaan nimittäin biopohjaisista kuin fossiilistakin raaka-aineista.
Tutkimuksessa kävi selväksi muun muassa se, että biomuovien hajoaminen on hitaampaa niiden joutuessa luontoon kuin esimerkiksi kompostoitaessa teollisesti. Biohajoavan materiaalin tulisi luonnossa esiintyvien mikrobie toimesta hajota hiilidioksidiksi ja vedeksi, mutta tämä tapahtumaketju on usein todennettu tapahtuvaksi vain teollisessa kompostoinnissa.
”Teollisessa kompostoinnissa olosuhteet, esimerkiksi lämpötila, happipitoisuus ja hajottajayhteisöt, ovat hajotustoiminnan kannalta parhaat mahdolliset. Luonnonympäristössä, esimerkiksi meressä, olosuhteet eivät ole yhtä ihanteelliset ja hajoaminen on siksi hitaampaa kuin teollisessa kompostoinnissa”, sanoo Syken erikoistutkija Hermanni Kaartokallio tiedotteen mukaan.
Kaartokallio on tutkimusryhmineen selvittänyt yleisessä käytössä olevien biopohjaisten ja biohajoavien kalvomateriaalien sekä joidenkin kokeellisten materiaalien todellista hajoamista Itämeren meriympäristössä. Materiaalien hajoamista tutkittiin vuoden kestäneillä merikokeilla ja laboratoriokokeilla. SYKEn yhteistyökumppaneina oli kolme kotimaista alan yritystä: Sulapac Oy, Walki Plastiroll Oy ja Paptic Oy. Ympäristöministeriö on rahoittanut tutkimusta 200 000 eurolla. Hanke toteuttaa osaltaan Suomen merenhoidon toimenpideohjelmaa.
Tutkimuksessa kolmea yleisesti käytettyä biopohjaista ja biohajoavaa kalvomateriialia pidettiin meressä Suomen lounaisrannikolla puolen vuoden ja vuoden ajan. Materiaalit olivat polylaktidi (PLA), polyhydroksyalkanoaatti (PHA) ja selluloosa-asetaatti eli sellofaani. Lisäksi tutkittiin polyeteenikalvon, Walki Plastiroll Oy:n valmistaman Bioska-kalvon sekä Papticin ja Sulapacin kokeellisten materiaalien biohajoavuutta. Testatut kokeelliset materiaalit olivat kuitu-biopolymeerimateriaaleja ja puu-biopolymeerikomposiitteja, joiden tarkat reseptit ovat vain yritysten tiedossa.
Materiaalinäytteitä pidettiin meressä Suomen lounaisrannikolla 6 ja 12 kuukauden ajan. Osa materiaaleista hävisi puolessa vuodessa lähes kokonaan.
”Nopeimmin hajosivat PHA, Bioska-kalvo ja eräät Papticin kokeelliset materiaalit. Niistä ei ollut puolen vuoden jälkeen jäljellä mitään. Biohajoava selluloosa-asetaattikalvo hajosi vuoden aikana valtaosaltaan, mutta PLA ei juuri lainkaan. Polyeteenikalvot olivat vuoden meressä oltuaan kuin uusia”, Kaartokallio kertoo.
Hankkeessa tutkittiin vain muutamia materiaaleja ja niitäkin vain yhdessä ympäristössä, vapaassa vedessä. Muoviroskaa päätyy myös merenpohjan sedimenttiin ja rannoille, Syke toteaa.
”Tuloksemme kertovat, että kaikki biopohjaiset biohajoavat muovit eivät hajoa meriympäristössä nopeasti. Siksi biohajoavaakaan tuotetta tai pakkausta ei ole syytä jättää luontoon, vaan ne tulee kierrättää siinä missä tavanomaisetkin muovit”, Kaartokallio sanoo.