Ann ja Göran Sjögren olivat liikkuneet kohtalaisen paljon vesillä, mutta valtaosa matkoista tehtiin Sipoon saaristossa sijaitsevan mökin ja mantereen välillä. Tähän käyttöön vuonna 2000 hankittiin vuonna Yamarin 650. Veneessä oli hyvät säilytystilat ja kiinteä ohjaamo antoi suojaa meren pärskeiltä. Talvet vene säilytettiin hallissa, ammattilaisten tehdessä määräaikaishuollot. Veneen moottori oli vaihdettu uuteen tapahtumaa edeltävänä vuotena. Yamarin 650 oli valmistettu kaikkien määräysten mukaisesti ja sen ominaisuuksia oli kehuttu Vene-lehden koeajossa vuonna 1994.
Vene tuli Porvoosta kohti länttä. Aallokon noustessa, vene pudotettiin plaanista (1), veden tulon vuoksi pyrittiin saarten suojiin (2), vene upposi lopulta varsin lähelle väylää (3).
Tuuli yltyy
Alkumatka kulki rannikon runkoväylää Emäsalon eteläpuolitse, Porvoonjokea pitkin Porvooseen. Pieni myötäaallokko teki menomatkasta varsin miellyttävää. Muutaman tunnin jälkeen Sjögrenit lähtivät takaisin Sipooseen. Tuuli oli muutaman tunnin aikana noussut neljästä metristä seitsemään metriä sekunnissa, puuskat puolestaan viidestä kahteentoista metriin sekunnissa.
Myös Göran Sjögren huomasi tämän köysiä irrotettaessa. Göran ajoi itse venettä ja navigoi samalla ohjauspulpetin päällä olleella kannettavalla tietokoneella. Tietokoneeseen oli liitetty gps. Vaikka kaikki matkustivatkin veneen sisätiloissa, seurueen lapsille sekä koiralle puettiin rutiininomaisesti pelastusliivit päälle.
Aallokko nousee
Sköldvikin jalostamon jälkeen, lounaasta puhaltaneen tuulen nostama aallokko keikutti venettä. Göran Sjögren piti veneellä noin 20 solmun matkanopeutta. Saarten suojien vähetessä aallokko kasvoi, ja yksi seurueen lapsista alkoi voida pahoin.
Merkitsevä aallonkorkeus oli tuolloin puolen metrin luokkaa. Göran Sjögren päätti pudottaa veneen plaanista, jolloin matka jatkui kuuden solmun nopeudella. Plaanista pudottamisen seurauksena vene alkoi myötäillä aallokkoa, jolloin ylös alas liike voimistui. Aallot kastelivat veneen avointa keulatilaa, mutta vesi myös valui tyhjennysaukosta pois. Matkan jatkuessa kahdesta kolmeen isompaa aaltoa täyttivät veneen etuosan hetkellisesti kokonaan vedellä. Göran Sjögren otti tietokoneen näytöstä kiinni pitääkseen sen paikoillaan, kun samalla suurempi aalto osui veneeseen ja Sjögrenin käsi painoi näytön kiinni. Avatessaan näyttöä, kone oli virransäästötilassa, eikä Sjögren saanut konetta takaisin päälle. Hetken päästä keulaan osui jälleen isompi aalto. Keulatila täyttyi vedestä, mutta nyt vettä tuli myös ohjaamon lattialle suljetun etuoven saumoista. Vesi tyhjentyi, mutta Ann ja Göran Sjögren pukivat myös itselleen pelastusliivit.
Videolta otetut kuvakaappaukset kertovat kuinka nopeasti tilanne muuttui. Aluksi keulaosa vielä tyhjentyi vedestä, mutta lopulta vettä oli veneen sisällä niin paljon, että vene upposi. Kuvien aikaväli on noin seitsemän minuuttia.
Keulapainoinen vene
Veneen kulkuasento muuttui ja keula painui entistä alemmas. Göran Sjögren päätti etsiä suojaisemman paikan ja ajoi pois väylältä. Koska navigointiohjelma ei ollut käytettävissä, hän ei uskaltanut ajaa saarten lähelle. Tilanne vaikutti uhkaavalta, joten Ann Sjögren soitti Meripelastuksen hälytysnumeroon.
Puhelu yhdistyi Helsingin Meripelastuslohkokeskukseen, jossa arvioitiin tilannetta ja tehtiin tarkentavia kysymyksiä. Vaikka tilanne oli hieman sekavan tuntuinen, määriteltiin se keskuksessa hätätilanteeksi, eli kiireellisintä apua vaativaksi tehtäväluokaksi. Hälytyksen saivat Meripelastushelikopteri Rajaheko, sekä kaksi Pirttisaaren merivartioaseman venepartiota. Rajaheko oli valmiiksi ilmassa Porvoon majakan luona, ja toinen venepartioista Kalkkirannassa muutaman meripeninkulman päässä tapahtumapaikasta. Helikopterissa pintapelastajana ollut Kalle Torniainen muistaa hälytyksen vielä seitsemän vuoden päästä, sillä se tuntui jotenkin oudolta.
Vene uppoaa
Onnettomuuspaikalla tilanne näytti ilmasta käsin katsottuna aika normaalilta. Ainoa, mikä miehistöä mietitytti, oli veneen kulkeminen sivuttain aallokkoon nähden. Torniainen päätettiin laskea veneeseen tarkastamaan tilanne. Veneessä oli Torniaisen mielestä kireä tunnelma, ja ohjaamon lattia lainehti vedestä. Torniainen pohti aluksi, että olisi itse ajanut veneen lähimpään rantaan. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista keulan yli jatkuvasti tulleiden aaltojen vuoksi. Rajaheko ilmoitti tilanteesta Meripelastuslohkokeskukseen ja seurue päätettiin evakuoida helikopteriin.
Ensimmäiseksi Torniainen pujotti vaijerin päässä olevan Efa-lenkin nuorimman lapsen ylle. Tämän jälkeen Rajaheko vinssasi hänet ja seuraavat lapset yksi kerrallaan ylös helikopteriin. Kolmannella vinssauskerralla tilanne veneessä oli selvästi huonontunut. Veden pinta sisällä oli kohonnut, eikä veneen keula noussut enää aallokon mukana. Torniainen tajusi veneen uppoavan nopeasti. Neljäntenä vinssattiin Ann Sjögren sekä koira.
Kalle Torniainen otti kiinni koiran pelastusliiveissä olleesta kahvasta, ja piti siitä kiinni koko vinssauksen ajan. Onneksi koira ei ollut kovin isokokoinen. Viimeisellä vinssauskerralla vene oli jo uppoamassa, Torniaisen jalkojen koskettaessa meren pintaa. Kalle ui nopeasti Göranin luokse, pujotti Efa-lenkin kainaloiden alta ja näytti nostomerkin helikopteriin. Aikaa vinssauksen aloittamisesta oli kulunut kahdeksan minuuttia.
Vene upposi lopulta siten, että sen keulaosa jäi puolen metrin matkalta veden pinnalle. Sjögrenien seurue selvisi uppoamisesta ilman fyysisiä vaurioita ja helikopteri vei heidät mökilleen. Pirttisaaren merivartioaseman partio hinasi veneen Kalkkirantaan, jossa vene nostettiin myöhemmin ylös.
Mikä aiheutti onnettomuuden?
Tapaukseen johti kaksi syytä: veneelle liian kova aallokko sekä rakenteellinen heikkous. Iso aallokko olisi voitu välttää valitsemalla suojaisempi reitti, mutta suojaisempi reitti ei ollut Sjögrenien tiedossa. Aallokon suurentuessa, olisi voitu kääntyä takaisin odottamaan tuulen laantumista. Tyyntymistä olisi saatettu joutua odottamaan pitkään, joten tällaisen ratkaisun tekeminen aurinkoisella ja kuitenkin kohtalaisen hyvällä kelillä, olisi vaatinut päälliköltä erittäin suurta päätöksentekokykyä.
Veneen tilanne muuttui oleellisesti, kun sen vauhti pudotettiin liukunopeuden alle. Veneen keulassa oli kaksi runkoon valettua penkkiä. Keulaosan täyttyessä vedellä penkkien sisälle pääsi vettä, vaikka penkkien salvat olivat kiinni. Toisen penkin lävitse kulki kannelta vesitankille kulkenut letku. Itse vesitankki sijaitsi ”kaksoispohjassa”, veneen pohjan ja sisärungon välisessä tilassa.
Valmistusvaiheessa penkin sisälle oli tehty iso reikä vesiletkua varten. Tätä reikää ei oltu tiivistetty, koska määräykset eivät sitä edellyttäneet. Vaikka vettä poistuikin keulan tyhjennysreiän kautta, ei sen teho yksinään riittänyt, vaan vesi pääsi penkin kautta veneen sisälle. Kaksoispohjaan valuneen veden havaitseminen oli käytännössä mahdotonta.
Veneessä oli käsikäyttöinen tyhjennyspumppu. Sitä ei kuitenkaan käytetty pumpun sijaintipaikan vuoksi. Toisaalta veneeseen tuli vettä niin nopeasti, ettei edes ison automaattisen pilssipumpun teho olisi riittänyt vesimäärän poistamiseen.
Tilanteen vaarallisuuteen vaikutti myös navigointivälineenä käytetyn tietokoneen joutuminen valmiustilaan. Kovan aallokon vuoksi, Göran Sjögren ei saanut navigointiohjelmaa uudestaan päälle. Hän ei tuntenut lähisaarten vesiä, eikä hän karilleajon pelossa uskaltanut ajaa lähemmäs saaria. Rantaan oli tarkoitus mennä, jos mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi ollut. Tällaiseen ei kuitenkaan koskaan tullut mahdollisuutta.
Jutussa esiintyvät nimet ovat yksityisyyden suojan vuoksi muutettu.
