Vuonna 1980 Rosalan saaristossa veistettiin männystä 10,5 metriä pitkää puuvenettä. Sen rakennutti paikallinen kalastaja itselleen viimeiseksi veneeksi.

Veneen vaatimuksena oli, että sillä piti pystyä ajamaan tankkaamatta Rosalasta Hangon kautta Gotlantiin ja takaisin. Myös rungosta tehtiin erityisen vahva, jotta se kestäisi Pohjois-Itämeren aallokkoa. Vene osoittautui erinomaiseksi, mutta aikaa kului ja lopulta kalastajan perilliset myivät veneen eteenpäin.

Vuonna 2016 Kalle Friberg näki huutokauppasivustolla pienen kuvan tästä veneestä. Sen perusteella hän päätti osallistua kaupantekoon ja yllätyksekseen huomasi olevan pienen puuveneen omistaja. Kun hän ensimmäistä kertaa näki uuden veneensä, Kallen suu meinasi jäädä auki hämmästyksestä. Pikkuruisesta kuvasta hän ei tajunnut kyseessä olevan toistakymmentä metriä pitkän, avomerikelpoisen veneen. Vene oli ostohetkellä varsin huonossa kunnossa, pari vuotta menikin venettä laittaessa.

Toukokuussa 2018 koitti vihdoin vesillelasku. Yllätys oli suuri, kun vene oli niin hyvin turvonnut, että vettä tuli sisälle vain hetken. Torstaina 7.6. Kalle päätti lähteä kohti Porkkalaa ystävänsä Peter Korhosen kanssa. Varmuuden vuoksi he ottivat mukaan polttomoottoripumpun. Vene oli ollut useamman vuoden maissa, joten oletettavaa oli, että veneeseen saattaisi tulla turvotuksesta huolimatta vettä jonkin verran sisään.

Onnettomuus sattui matkalla Espoosta kohti Porkkalaa.

Isommalle selälle

Alkumatka Kivenlahdesta oli suojaisa. Alkuperäinen, aikoinaan traktorin moottorista merikäyttöön marinoitu 114 hevosvoiman diesel kuljetti venettä hyvin. Kaikki näytti toimivan hyvin, eikä vuotoja ollut. Saariston suojista tultaessa vene kohtasi isompaa aallokkoa, mutta avomerelle tehdylle veneelle niistä ei ollut minkäänlaista vaivaa.

Jossain vaiheessa Kalle Friberg huomasi veneen keulan painuvan normaalia alemmas. Hän meni tarkastamaan syytä ja yllättyi kun veneen sisälle oli kertynyt varsin runsaasti vettä. Kalle käynnisti moottoripumpun. Se käynnistyikin hyvin, mutta vettä se ei imenyt. Kalle ja Peter yrittivät molemmat saada pumppua toimimaan, mutta mitään ei tapahtunut. Luotto pumppuun oli kuitenkin suuri, joten miehet jatkoivat yrittämistä.

Reilun puolen tunnin kuluttua, kello 19.50 Kalle päätti, että apua täytyy saada. Kalle soitti hätänumeroon 112. Varsinaista hätää ei vieläkään Kallen mielestä ollut, kunhan paikalle saataisiin jostain pumppuja. Hätäkeskus yritti kääntää puhelua Meripelastuslohkokeskukseen, mutta jostain syystä puhelun kääntö ei useista yrityksistä huolimatta onnistunut. Lopulta hätäkeskuksen päivystäjä soitti itse suoraan meripelastuslohkokeskukseen ja kertoi tilanteesta. Tilanne luokiteltiin keskuksessa hätätilanteeksi ja paikalle hälytettiin meripelastushelikopteri, merivartioston partiovene sekä meripelastusseuran pelastusvene.

Samaan aikaan veden määrä lisääntyi ja Kalle ja Peter siirtyivät veneen perään. Myös moottori sammutettiin, ettei se imisi vettä sisälleen. Peterillä oli pelastusliivit yllään, mutta Kalle keskittyi pitämään huolta, ettei puhelin pääsisi kastumaan.

Tilanteen ajateltiin olevan edelleen hallinnassa, kunhan vain paikalle saataisiin pumppu. Tilanne kuitenkin heikkeni parissa minuutissa erittäin nopeasti. Keula painui syvemmälle perän noustessa yhä korkeammalle. Kallelle tuli samanlainen olo kuin uppoavassa Titanicissa, mieleen nousi ajatus: ”Nytkö tämä uppoaa”.

Peter oli tehnyt lepuuttimista heille lautan, johon he tarvittaessa voisivat siirtyä. Lopulta vene kaatui 90 astetta oikealle.

Pelastajien saapuessa paikalle, veneestä oli pinnalla ainoastaan osa ohjaamon hyttiä sekä kaiteita. Vene täyttyi vedestä lopulta nopeasti, mutta jäi kuitenkin kellumaan.

Ihmisiä veden varassa

Helikopteri käynnisti moottoreitaan Helsinki-Vantaan lentoasemalla samalla kun Espoon meripelastajien pelastusvene Westhouse kiihdytti vauhtiaan Espoonlahdelta. Sen päällikkö Mikael Siitonen ehti lyhyesti kertoa miehistölleen tilanteesta, jonka jälkeen he kiihdyttivät veneen täyteen vauhtiin; todennäköisesti ihmisiä olisi veden varassa.

Kello 20.10 Westhousen miehistö näki helikopterin. ”Onnettomuuspaikalle oli siis helppo löytää”, pohdiskeli Siitonen.

Samaan aikaan Westhousen kanssa paikalle saapui merivartioston partiovene. Meripelastushelikopterin miehistö oli juuri vinssaamassa Peteriä helikopteriin. Näky oli varsin lohduton, koska veneestä oli pinnalla vain hytin reuna sekä rungon kaidetta. Seuraavaksi vinssausvuorossa oli Kalle ja vasta tässä vaiheessa hän tajusi, ettei pumpuista olisi enää hyötyä.

Pintapelastajan kanssa Kalle nousi ylös helikopteriin. Kallelle asetettiin kuulosuojaimet ja hänet laitettiin istumaan ikkunaan viereen. Sen jälkeen mekaanikko sulki kopterin oven ja lentäjät käänsivät helikopterin pois onnettomuuspaikalta. Kalle katsoi vähitellen pienentyvää ja pienentyvää venettään ja ajatteli mielessään: ”tähänkö veneen hieno tarina päättyisi?”

Mikä upotti veneen?

Kuiva ja tuulinen toukokuu kuivatti puusta valmistetun veneen runkoa. Vaikka rungon alapuolisia osia oli turvotettu tiiviiksi, niin vesirajan yläpuolisten mäntylankkujen välissä oli edelleen isoja rakoja. Kallen ja Peterin päästessä ulommas merelle, siellä ollut suurempi aallokko löi vasten veneen runkoa. Tällöin raoista pääsi vettä sisälle. Veneen muuttuessa keulapainoiseksi, veden tulo vain kiihtyi, koska raot suurenivat mitä korkeammalla vesirajasta ne olivat.

Kalle ja Peter eivät tiedostaneet veden tuloa kuin vasta siinä vaiheessa, kun keula oli selkeästi painunut alemmas. Silloin vettä oli sisällä jo runsaasti, ja he yrittivät käynnistää moottoripumppua. Pumpun moottori käynnistyikin, mutta pumppu ei saanut tarvitsemaansa siemenvettä. Näin itse pumppu pyöri ilman vettä, eikä sen imu käynnistynyt. Kalle ja Peter luottivat saavansa pumpun toimimaan. Tästä syystä he eivät soittaneet apua, vaan yrittivät edelleen itse korjata tilannetta. Lopulta vettä oli jo moottorin tasolle saakka. Tällöin miehet luopuivat yrityksistä saada pumppua toimimaan ja siirtyivät hytin katolle, veneen peräosaan.

Vene ei lopulta kuitenkaan suostunut uppoamaan, sen pelasti veneen suuret polttoainetankit. Tankit olivat kohtalaisen tyhjät, jonka vuoksi ne muodostivat suuret ilmataskut veneen sisälle. Pelastusvene Westhousen miehistö sai kiinnitettyä veneen kaiteisiin hinausköydet. Aluksi tarkoitus oli hinata vene läheiselle matalikolle, mutta kun vene kaikkien ihmetykseksi pysyikin pinnalla, päätettiin se yrittää hinata mantereelle. Hitaalla 2,5–3,5 solmun vauhdilla merivartioston partiovene hinasi veneen Nuottaniemeen. Siellä vene lopulta upposi yön aikana kokonaan.

Kalle Friberg tuli seuraavana aamuna katsomaan venettään. Hän kääri hihat ylös ja ystävien sekä tuttujen avulle vene saatiin ylös. Heti kun vene oli pinnalla, moottorista imettiin merivesi pois ja tilalle laitettiin dieseliä. Diesel poistettiin ja tilalle laitettiin jälleen uutta dieseliä. Operaatiota toistettiin useita kertoja, mutta se kannatti. Parin viikon kuluttua onnettomuudesta, Kalle oli jälleen vesillä veneen kanssa.

Henkilöiden nimet on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Mitä tästä opittiin?

1. Hätätilanteessa usko omaan selviytymiseen voi olla erittäin voimakas. Avun tulo kuitenkin usein kestää, joten apua kannattaa pyytää ajoissa.
2. Vettä tulee aluksi usein hitaasti veneen sisälle, ja sitä on alkuvaiheessa vaikeaa havaita. Näkyväksi tilanne tuleekin vasta veneen kulkuasennon muuttuessa. Tällöin vettä on jo paljon, jolloin tilanne vaikeutuu erittäin nopeasti.
3. Turvallisuusvarusteiden käyttöä kannattaa harjoitella, sillä hätätilanteissa niiden opettelemiseen ei ole aikaa.