Veneiden ja ja moottoreiden kysyntä romahti alle puoleen ja elpyi ennalleen vasta vuosikymmenen lopulla. Kohentuminen oli hidasta, sillä veneen tilauksesta sen valmistumiseen meni koko talvi, eikä veistämöiden kapasiteetti ollut kovin suuri. Jo laman jälkeinen liikkeellelähtö kesti tilauskirjojen täyttymisen jälkeen vuoden, jonka aikana ensimmäiset veneet rakennettiin.
Ensin sodat, sitten pula-aika
Normaalitilanne ei kestänyt pitkään eikä kunnon kasvu-uralle päästy, kun syttyi talvisota. Sitten käytiin jatkosota. Sotien aikaan tuotanto oli valjastettu sotaponnistusten hyväksi, suuri osa veneistä otettiin sotaväen käyttöön ja harva niistä palasi edes jonkinlaisessa käyttökunnossa takaisin. Sanotaan, että Viipurinlahdella tuhoutui suurin osa Suomen moottorivenekannasta.
Huoltokuljetuksia Repolasta Omelian mottia takaa saartaneille joukoille suoritettiin moottoriveneillä, jotka vetivät soutuveneitä. Veneet lähdössä Lieksanjärven yli. Kuva: SA-kuva
Veneentekotaito toki säilyi, mutta sotien jälkeen oli pula-aika. Talous oli tarkasti säännöstelty ja moottoriveneissäkin etusijalla oli sotakorvauksien toimittaminen ajallaan, ja venetyypit olivat Neuvosliitossa vallinneen ajattelutavan mukaan yksinomaan ammattikäyttöön tarkoitettuja. Yksityinen kansalainen ei voinut omistaa ainakaan tuontivenettä.
Sotien jälkeen halu vesille kotimaassa oli kova, mutta moottoreista ja tarvikkeista oli huutava pula. Se näkyi myös laatutason uhkaavana laskuna, sillä kunnollisisa materiaaleja ei ollut saatavissa. Säännöstely ulottui jopa puuraaka-aineisiin asti: mäntylauta oli säännöstelty, mutta jostakin syystä mahonki ei. Veistämöiden piti galvanoida niitit itse, pronssi ja jalot teräslaadut olivat kaukainen haave. Pula oli aivan kaikesta.
Kuva Äänisjärveltä. Pikavene ja etualalla tykkivene Ilmarin Vickers. Kuva: SA-kuva
Finnboat syntyy
Noihin aikoihin syntyi Suomen Vene- ja Moottoriyhdistys, joka nykyisin tunnetaan nimellä Finnboat. Se oli yhdysside veistämöiden välillä ja se pystyi auttamaan lisenssien ja tarvikkeiden hankinnassa.
Veneitä ja moottoreita jojotettiin ja töitä veistämöillä riitti: osa keskittyi sotakorvaustuotantoon, monet paiskivat töitä valmistaen veneitä myyntiin. Vaikka kotimainen kysyntä elpyi nopeasti, se jäi tuotannon kolmanneksi, mutta ankarasti säännöstellyksi linjaksi, joka saattoi toimia vain Amerikanviennin ansiosta. Ainoa keino tuontitavaran hankkimiseksi oli kompensaatiokauppa eli asioiden järjestäminen niin, että tuonti ja vienti olivat tasapainossa.
Osa veistämöistä joutui koville, kun sotakorvaustuotanto päättyi 1950-luvun alussa. Vaikeita vuosia oli muutama, kunnes tuontilisenssien saanti vuodesta 1958 lähtien helpottui. Se ei taphtunut yhtään liian aikaisin, sillä USA:n markkinoilla kilpailu ja varsinkin hintakilpailu oli nopeasti kiristynyt ja vienti tuli vuosi vuodelta vaikeammaksi. Tilannetta helpotti kuitenkin se, että kotimaan kysyntä oli edelleen tyydyttämättä. Nyt alkoi veneilijöillä jo olla valinnan varaa.
Kuva: SA-kuva
Moottoriveneilyn kannalta poikkeuksellisia ja ankeita aikoja oli eletty melkein kolme vuosikymmentä. Kun mukaan lasketaan ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan vuodet sekä 1930-luvun alun lamavuodet, jäivät moottoriveneilyn ensimmäisen puolen vuosisadan normaalit ja kukoistuskaudet kovin lyhyiksi. Sodat olivat nielaisseet suurimman osan moottoriveneistämme. Osa oli tuhoutunut, loput tulivat takaisin enimmäkseen huonoon kuntoon ajettuina, sillä niitä ei juuri ennätetty huoltaa, hyvä kuin edes korjata.
Kaikesta oli pula ja elintarvikkeita myöten kaikki oli säännösteltyä, mutta vesille oli kova kaipuu, joten veneitä alettiin tehdä itse. Kätevimmät tekivät jopa moottoreita. Materiaalit olivat mitä sattuu, musta pörssi kukoisti, eikä amatöörirakentajilla ollut aina sitä ammattitaitoa, jota laadukkaan ja turvallisen veneen tekemisessä tarvitaan.
Lähde: Moottoriveneilijän käsikirja (Tammi 2012), Matti Murto ja Timo Utter
