Peräsimen pinna tärisee kädessä. Tyvex on vauhdikkaampi kuin me isoon veneeseen tottuneet osasimme kuvitella. Tämä tuntuu liitävän kevyelläkin tuulella. Tunturit kohoavat horisontissa, saaret ikimetsineen kehystävät edessä avautuvaa ulappaa.
Venemessut ovat tulleet monelle kalliiksi, yleensä kuitenkin tilaamalla itsellekin yllätyksenä uusi vene. Mieheni Vesa puolestaan osti kirjan messujen alepöydästä vuosia sitten aavistamatta, mikä voima kirjoilla voi olla.
Kyseessä oli Erno Paasilinnan ja Antti Tuurin Isoa Inaria kiertämässä. Kirjaa lukiessaan Vesa innostui, että Inarijärvelle on päästävä itsekin. Mies ryhtyi etsimään pientä, nostokölillistä retkivenettä. Tyvex löytyi Oulujärveltä ja päätyi autotalliin kunnostettavaksi.
Kaksi vuotta sitten päätimme, että järvireissun aika oli tullut ja alkoi loppurutistus retkikaverin kuntoon saamiseksi kaudelle 2022.
Lähdön hetki
Traileroimme veneen Veskoniemeen, jossa pystytämme maston trailerin päällä. Paikallinen nainen pyöräilee juttusille. Hän kertoo, että Vesa-Matti Loirin mökki sijaitsee lähellä, hänen mökkinsä vieressä.
Loiri on käynyt mökillään viime vuonna. ”Tänä kesänä häntä ei ole näkynyt”, nainen jatkaa haikeana. Toivomme kaikki vierailun vielä toteutuvan.
Tuuli tuuppaa meidät matkaan. Aurinko paistaa ja olo on epätodellinen. Nyt se tapahtuu, Inarijärven seikkailu!
Onnellinen mies. Inarijärvellä purjehdus on vielä hauskempaa kuin etukäteen osasi kuvitellakaan!
Purjeet avautuvat virsikirjana seilatessamme Loirin mökin ohi. Ymmärrän, miksi hän rakastui alueeseen ja miksi Paasilinna ja Tuuri halusivat purjehtia Inarijärvellä. Vesa manaa kirjailijoita muka tosissaan. Heidän takiaan hän on täällä ja kaiken lisäksi joutuu ajelehtimaan kirjailijan, minun, kanssa. Hymyilen. Näen, että hän nauttii.
Erilaista veneilykulttuuria
Moottoriveneilijät eivät hymyile tai edes tervehdi, kun he saapuvat perässämme Korkia-Mauran laituriin jääluolalla vierailua varten. Paikallinen veneilykulttuuri osoittautuu erilaiseksi kuin merellä.
Purjeveneen ohi ajetaan läheltä, käsi ei nouse tervehdykseen. Käytös tuntuu oudolta meille meriseilaajille, jotka olemme tottuneet toisten huomioimiseen.
Jääluola on upea sinertävine jäineen ja saa odotukset nousemaan korkealle. Luontoahan tänne on tultu tapaamaan.
Tyvex lipui laituriin purjein ja purjeilla saamme myös lähteä kohti Isoa Jääsaarta, jossa viettäisimme ensimmäisen yön. Nukumme veneessä, jossa mastonjalka jakaa punkkamme kahtia, mutta tilaa on hyvin.
Pieni vene reagoi paitsi tuuleen myös aaltoihin isompaa herkemmin. Keinuttamisen tunteesta tulee matkaseuralaisemme ja Tyvexistä ystävä. Taputan sen tummansinistä pintaa. Mahtaa tuntua oudolta liitää tuulispäänä autotallivuosien jälkeen.
Jääluola hohkaa kylmää kauas, joten sen suuaukko on helppoa löytää. Luolan elämyksellisyys ei välity kuvista – se täytyy kokea.
Harvinainen purjehdusjärvi
Inarijärvellä ei juurikaan purjehdita. Etsiessäni Youtubesta ja Instagramista videoita ja kuvia tulos oli nolla. Veskoniemessä näimme laiturissa yhden H-veneen.
Emme ole käyneet Inarijärvellä aiemmin, Tyvexillä on ehditty tehdä vain lyhyt koepurjehdus ja Inarijärvellä purjehduksesta oli vaikeaa saada tietoa. Juttelemme siitä, että emme oikeastaan tienneet mitä odottaa. Hehkutamme purjehduksen olevan huippukokemus jo nyt.
Retkivene ja Inarijärvi palauttavat purjehduksen ja elämän perusasioihin. Liikkua purjeilla, meloa tarvittaessa, navigoida halki kivikkojen, suodattaa juomavettä, valmistaa ruokaa, patikoida, nukkua. Sama uudestaan seuraavana päivänä ja kuitenkin aivan täysin eri.
Vaikka kipinä Inarijärven purjehdukseen tuli Tuurin ja Paasilinnan kirjasta, tarkoitus ei ole seurata heidän reittiään. Meillä on käytettävissä enemmän aikaa, he olivat järvellä kuusi päivää. Päätämme vierailla Punaisellatuvalla, jossa kaksikko yöpyi, ja muutenkin bongailla kiinnostavia kohteita heidän matkaltaan.
Inarilla laiturit ovat pieniä, minkä ymmärtää hyvin, sillä näille erittäin kivikkoisille vesille ei isolla paatilla ole asiaa. Rantautumiset ja lähdöt onnistuvat usein purjeilla, joskus melotaan.
Erämaapurjehdus
Punainentupa seisoo pikkuruisella saarella, jolla ei tutkimusretkiä tehtäisi. Tavallaan hyvä, sillä on jo kova nälkä. Tyvexissä ei ole jääkaappia, joten meidän on käytettävä perunat, porkkanat ja muut pilaantuvat ainekset alkureissusta. Pilkon pataan myös vegenakkeja.
Vesa keittää pannukahvia, palan painikkeena herkuttelemme pullalla. Kelpaa istua tuvan edessä, katsella järvelle ja miettiä, mitä kirjailijakaksikko ajatteli samalla paikalla. Tuvan vieraskirja on uusi, eikä heidän käynnistään näy enää puumerkkejä.
Kaasukeitintä käytetään vain ulkona. Vesa keittää kahvit lounaan jälkeen.
Kaverusten matka jatkui Vironiemeen, me aiomme pistellä Pisterin autiotuvalle, mutta yöpyä matkalla Kärppäsaaren laiturissa. Länsituuli kohisuttaa Tyvexiä kallellaan. Meillä ei ole mittaria, nopeutta voi vain arvailla. Tyvex reagoi ohjaukseen herkästi.
Tuvan pientä laituria lähestyessämme käännymme tuuleen ja luovimme. Astun pehmeästi laiturille. Kirkkaassa vedessä ui kalaparvi, täytyykin mennä snorklaamaan.
Hyvin nukutun yön jälkeen puristan hillotuubista puurojen päälle sydämet. Vesa leikkii yllättynyttä. Kaikki tuntuu olevan kohdillaan, tavoittamattomissa ovat sotauutiset ja arjen huolet.
Metsäjänis loikkii tuvan lähellä. Huomaan jonkun toisen vilahtavan piiloon. Seisoessamme hievahtamatta tämä jokin vipeltää kokonaan esiin. Minkki! Miehen mukaan olisi pitänyt olla kärppä kun kerran Kärppäsaaressa ollaan.
Saaresta on Pisterille linnuntietä 26 kilometriä. Ylittäisimme pian Vätsärin erämaan rajan. Olemme innoissamme, sillä kumpikaan meistä ei ole tullut aiemmin ajatelleeksi, että erämaahan voisi mennä myös purjeveneellä.
Olemme kännykkäkentän ulottumattomissa, emmekä saa säätietoja, mutta viimeisin näkemäni ennuste on luvannut etelätuulta. Se olisi meille hyvä, sillä päivän legi vie lounaasta koilliseen. Laituri sijaitsee pohjoispuolella, joten emme lähtiessämme tiedä tuulesta mitään.
Suuntamme kohti legendaarista Vasikkaselkää, jonka ulapalla on ollut riskialtista soutaa myrskyssä, kun Inarijärvi oli vielä tärkeä kulkuväylä teiden puuttuessa täysin järveä ympäröiviltä maa-alueilta.
Vanha ennustus on väärä, tuulta on vain aavistus. Vesa yrittää siivittää matkantekoa spinnulla, päivien purjehdus ilman moottoria on nostanut kynnystä sen käynnistämiseen. Taivumme lopulta. Purjehdusvauhti on ollut aiemmin kova, moottori jää selvästi kakkoseksi.
On pakahduttavan kuuma. Keskellä Vasikkaselkää mieheni sammuttaa moottorin ja ilmoittaa menevänsä uimaan. Innostun. Kerrankos sitä uidaan keskellä Inarijärven suurinta selkää. Viileä vesi virkistää. Missään ei näy ketään, annamme auringon kuivattaa uimarit.
Yksi retken eduista on, että juomavettä on saatavilla rajattomasti. Jotkut juovat vettä suoraan järvestä, me suodatamme sen varmuuden vuoksi.
Kanavatöitä
Patikoimme Pisterin tuvalta hämmästelemään kanavaa, jonne purjehduksemme vielä veisi. Matti Kuuvan 1900-luvun alussa kaivaman kanavan johdosta Pisteriniemi ei ole enää niemi vaan saari. On siinä Kuuvalla ollut kova 10 vuoden homma.
Ennen etelään kääntymistä haluamme nähdä Tuurin ja Paasilinnan kehuman Vironiemen erämaalahden.
Lahti osoittautuu kirjailijoiden kuvauksen arvoiseksi: ihanat käkkyrämännyt, suolammet, hillat, ihmisettömyys. Iltaruokaa syödessämme poro käy tarkistamassa, mikä vedessä kelluu.
Suunnitelmissamme oli viettää pohjoisosissa vielä yksi yö, mutta luoviessamme Kyynelvuonossa päätämme, että menisimme Kuuvan kanavaan tänään. Kohteemme olisi Iso-Saunari, jossa kirjailijatkin yöpyivät.
Lähestyessämme Kuuvan kanavaa tuulee vienosti. Taivas on syvänharmaa. Suuntaamme kanavaan etupurjeella. Neljä telkkää räpylöi pois. Ilahdumme, sillä Tuurin ja Paasilinnan veneen nimi oli Telkkä. Liekö kyse hyvästä enteestä, ainakin kanavapurjehdus sujuu hyvin. Näemme kuukkelipariskunnan sienestämässä. Kuukkelit nokkivat sieniä ja pois lentäessään nappaavat isot palat mukaansa. Matkaeväät. Onneksi oma vatsa on täynnä risottoa, muuten voisi iskeä saaliskateus.
Matti Kuuvan lapiolla kaivamaa kanavaa kelpaa kulkea tänä päivänäkin. Pääsemme kanavan läpi etupurjeella hennossa tuulessa. Piskottelee enteillen alkavaa rankkasadetta.
Keli huononee
Soljuessamme kanavan eteläpuolella rannassa seisoo mies kalassa. Hän huutelee meille epäuskoisena ”ilman apumoottoriako tulitte?”.
Me hämmästymme puheliasta ihmistä. Saamme kuulla, että laaja saderintama nielaisisi alueen pian.
Tuuli nousee. Pääsemme hyvää vauhtia kohti Iso-Saunaria. Pian pilvet repeävät kaatosateeseen, joka kestää tuntikausia. Kylmyys saa minut lämmittelemään tekemällä kyykkyjä puomin alla. Päätämme kelistä huolimatta purjehtia perille, mitäpä me sateessa rannassa tekisimme.
Ankkuroimme yömyöhällä soiseen lahteen. Missä kirjailijoiden teltta olikin, ei ainakaan täällä. Tällä tuulella lahti on meille kuitenkin hyvä, pehmeä suoja. Olemme läpimärkiä. Vesa taittelee isopurjeen katokseksi ja keittää sen suojissa iltapuuron. Ylimääräisiä herkkuja ei kuulemma ole luvassa. Sovimme, että huominen kohde on Kahkusaaren autiotupa, jossa kuivataan kaikki.
Parasta elämää
Tuntuu makealta saada tupa lämpimäksi ja varusteet kuivumaan. ”Ollaanko yö tuvassa?”, Vesa tiedustelee. ”Joo!”, hihkun. Veneessä on hyvä nukkua, mutta vaihtelu virkistää.
Paluumatkan kohti Veskoniemeä suunnittelemme menevän tuulien ja fiiliksen mukaan. Ukonsaari on nähtävä, se on selvä. Ukko oli saamelaisten tärkein jumalhahmo, jonka mukaan nimetty saari seisoo järvessä jyrkkänä ja kauniina. Ihastelemme Ukkoa vesiltä kunnes ankkuroimme läheisen Hautuumaasaaren rantaan.
Mietimme, millaista saareen vuosina 1793–1905 haudattujen tuhannen ihmisen elämä on ollut. Uskomusten mukaan Ukko antoi ihmiselle elämän ja tänne se on päättynyt. Jäljellä on muutama vanha puuristi.
Retken viime hetkien ollessa käsillä on aika koota kokemuksia. Olemme rakastuneet Inarijärveen, sen ikimetsiin ja rauhaan. Tyvex on osoittautunut täydelliseksi retkiveneeksi. Emme haluaisi lähteä. Vesa pukee tunteen sanoiksi: ”Ei elämä tämän parempaa voi olla.”
Kahkusaaren autiotupaa lukuun ottamatta olemme nukkuneet kaikki yöt veneessä. Petäjäsaaren tupa tuntuu kutsuvan meidät yöpymään kattonsa alle viimeiseksi yöksi.
Iltauinnilta palatessani Vesa kysyy: ”Oletko kuullut, Vesa-Matti Loiri on kuollut.” En, vaikka kännykkä onkin tavoittanut taas kentän.
Päätämme halkaista erämaan hiljaisuuden kuuntelemalla radion erikoislähetystä. Eino Leinon runoon pohjautuva Lapin kesä soi hirsiseinien sisällä.
Aamulla purjehdimme Mahlattinuoran halki Veskoniemeen. Katselen Loirin mökkiä, jonne isäntä ei enää tule. Heilautan kättä ja toivotan hyvää matkaa.
Reissun parasta antia itse purjehduksen lisäksi on patikoida ikimetsissä. Vaarana vaanii hillahulluus.
