Jutut

Juice Leskisen mukana venematkalla: Sieppaajat riisipellossa

Veneretkemme 2002 alkoi vuoden myöhässä. Kaikki oli junailtu elokuuksi, vene vuokrattu, miehistölle kerrottu, auto vuokrattu, kaikki. Mutta sitten lekuri tuli väliin ja patisti minut vällyn alle.

27.12.2018

Kirjoittajaja kuvat Juice Leskinen ja Jouko Järvinen

Jalassani kuulemma versoi ruusu. Koko baletti romutettiin, säilöttiin osina nurkkiin ja päätettiin yrittää uudestaan tuonnempana.

Kun tämä oli tehty, tohtori totesi,  ettei minulla ole ruusua jalassa, hyvä jos neilikka killuu napinlävessä tai laakeriseppele kutreilla (molemmilla!).

Elokuun alussa 2003 kaikki oli taas valmiina, paitsi miehistöstä puuttui perämies Saariniemi, joka juuri tuoksi viikoksi lähti Sallaan tekemään äidilleen polttopuuta
talveksi. Tampereelta autoon könysivät navigaattori Hyttinen, purseri Järvinen ja minä, joka sinnikkäästi mutta ansiotta kutsun itseäni kapteeniksi, piällysmies kun olen. Pieksämäen asemalta poimittiin kiesiin veljeni Leskinen, joka sai ryhtyä perämieheksi.

Maailman suurin lypsyjakkara

Varkaudesta ostettiin viinaa 0,375 litraa; veljelläni oli edessään syntymäpäivä (45 v), ja tapahtumaa täytyi jotenkin kunnioittaa – siinä määrin, että pulloa ei edes korkattu veneessä, vaan perämies kiikutti sen kotiinsa Rautalammille juhliakseen merkkipäivää perheensä parissa, niin kuin oikein onkin.

Varkauden jälkeen ohitimme Kangaslammin, jossa näimme jotain, mitä ihmisen ei mentaalihygienisistä syistä pitäisi koskaan nähdä: maailman suurimman lypsyjakkaran. Se oli korkeudeltaan ehkä 2–2,5 metriä, mutta muuten normaali karjakon valtaistuin. Sitä minä jäin ihmettelemään, mistä tuolle pallille
täsmäävä maataloushenkilö löytyy, ja minkälaisille lehmille kyseinen jakkara on tarkoitettu. Näen siitä painajaisia vieläkin, vaikka se olikin vain mainos, jolla  rahvasta houkuteltiin lypsyjakkaranheittokilpailuihin, jonka sarjat ovat ”karjakollinen” ja ”karjakoton”.

Tästä järkytyksestä vavisten päädyimme Varparantaan, missä meitä odotti vene, taipumustemme mukaisesti valittu hollantilaistyylinen moottorialus, johon  ryhmämme mainiosti majoittui.

Elokuun alku oli kuulas ja lämpöinen, niin kuin asiaan kuuluu. Oitis kun kamat olivat veneessä, lähdimme laveampien vetten päälle. Ensimmäinen tähtäin oli Oravi, mistä saatiin elintarvikkeita ja sai kuvitella mielessään miljöön sellaiseksi kuin se joskus oli. Oravin osuuskaupan paikalla oli nyt diskoa, kapakkaa, kaikkea vähän  modernimpaa krääsää, mutta asiakkaina ei juuri muita kuin me. Syväväylän vaatima uusi suora reitti on kaivettu kannaksen poikki Oravista itään, ehkä sekin   vähentää vanhan idyllisen reitin merkitystä, niin tylsän ja tehokkaan näköinen kuin onkin.

Leppoisaa seilailua, juohevaa puhetta, arki ja kiire takana samoin kuin ruuhkainen veneilykesä. Keula-aalto tasaantuu, kun sompailemme Savonrantaan, oikeammin
Savonrannan rantaan; laiturista on matkaa cityyn kohtalaisesti liikaa.

Tuliperää vai vesiperää

Paasselkä on kraatterin näköinen, liki pyöreä vesialue itäisemmässä Suomessa, vaikka Oriveteen kuuluukin. Paikannimistä tulee äkkiä uupelo, kun paikkoja on nimiä enemmän. Eikä toisaalta ole järkevää määritellä kaikkia järviä ja kyliä liian tarkasti, koska attribuuttilasti kasvaa ja upottaa lopulta koko asian.

Niin. Paasselkä tosiaan on kraatteri, joita Suomessa löytyy joitakin. Paikalle on joskus humahtanut kohtalainen kivi avaruudesta: siinä on nyt kuoppa. Vahinko, että se on täyttynyt vedellä, tyhjä monttu saattaisi on vielä arvokkaampi matkailunähtävyys. Talvisin sellainen saattaisi toimia esimerkiksi laskettelukeskuksena, jos syvyyttä löytyisi edes vähimmäismäärä.

Tovin päästä yllemme osuu lievähkö ukkosmyrsky. Vene köytetään Kivisalmen laituriin ja sumpit kiehautetaan ukkosenjumalan lepyttämiseksi.

Homma toimii: kohta kun kofeiini on ryystetty talteen, aurinko ystävällisesti virnistelee pilvien lomasta ja komentaa ottamaan kurssin Joensuuta kohti.

Se ei ole ihan helppoa. Pyhäselkä on varsin mittava kaksiulotteinen spektaakkeli, mutta syvyys tuntuu vaihtelevan turhankin tiuhaan. Aakkosten kaikki kirjainmerkit  on saatava esiin vanaveden avulla ja vielä puolet numeraaleistakin, ennen kuin voi eksyä Joensuun siltojen alle.

Täältä alkaa seikkailu

Siirtymätaipaleet ovat takana. Kaksi ikävää tietoa on iskostunut tajuntaan: Järvisen on oltava Tampereella viimeistään lauantaina räpsimässä kuvia häistä ja  Leskisen (A) Rautalammilla milloin vain sitä ennen, koska vararehtorin on mentävä avaamaan koulunsa oppilailleen. Sitä paitsi hänen poikansa, minun  kummipoikani, kuuluu potevan jotain flunssan tapaista.

Me kaikki olemme nähneet Pielisen, tosin vain maalta käsin. Päätämme vähitellen, että riittää, kun käymme veneellä Pielisellä vaikka vain kääntymässä.

Ensiksi on läpäistävä Joensuun kanava, joka tosin näissä vesiolosuhteissa ei varsinainen kanava ole, sulkujen virkaa toimittavat portit, joilla ylä- ja alaveden ero  saadaan näppärästi tasatuksi.

Pielisjoki, normaalioloissa sangen mittava kymi, on kuin pahainen puro. Koko ajan tähyämme parikymmentä senttiä veden ylle kohoavaa kaislikkoa kuin riisipeltoa  ja olemme näkevinämme vietnamilaisia kartiohattuja keskellä pohjoiskarjalaista jylhää ulottuvuutta. Vietnamilaisuus sinänsä ei ole mikään ihme. Paiholan sairaala on ilmeisesti tyhjennetty tyhjennetty suomalaisista pipipäistä ja asutettu maahanmuuttajilla. Koulukaverini Juha Laiste oli pitkään siinä laitoksessa töissä, hoitajana  luultavasti, mutta eipä ole vuosikymmeniin kuulunut miehestä mitään.

Vesi on todella vähissä. Koko matkan on ihmeteltävä paikallista laiturinrakennuskulttuuria, jossa laituri ulottuu saunan seinään, mutta veden puolella on monta  kuivaa metriä, ennen kuin vesi tulee vastaan. Laituri tietysti säilyttää kuosinsa paremmin, kun se rakennetaan kuivalle maalle, mutta rohkenen epäillä sen kykyä  täyttää tehtäväänsä laiturina.

Keppien välissä on ehdottomasti pysyttävä; kartan syväykset eivät pidä paikkaansa. Syvintä väylääkin ajaessa vesi saattaa vatkautua liejuksi, vaikka syväyksemme
on vajaa metri – ja tällä reitillähän perussyvyys on 1,8 m.

Kanavia on kaksi, Kuuma ja Kaltimo, molemmat korkeuseroltaan noin kuusi metriä. Ne ovat rutiinijuttuja muuten, mutta kun alavesiltä ajaa sulkuun, tuntuu, että veden liruttelua saa kuunnella kusihätään asti ennen kuin allas täyttyy. Enossa on avattava silta, jota ei avata, koska mahdumme siitä muutenkin hyvin. Hinaajia  liikuskelee siellä täällä, samoin luotsiveneitä, mutta oletettavasti vain saattaakseen vesiliikennettä talviteloilleen. Vesiliikenne on huono bisnes, jos vettä ei ole.  Samoin tieliikenne tien puuttuessa, mutta kumma kyllä tietoliikenne ei kuin lisääntyy, vaikka tuntuu, että tietoa tästä maailmasta nyt lähinnä puuttuu.

Uimaharjun tienoilla jäämme auton alle eikä vastaava junaonnettomuuskaan kaukana ole. Onneksi maa- ja vesiliikenteen välissä on kaksi siltaa, joiden alla me olemme turvassa. Lopulta Pieliselle päästyämme ajamme ehkä vajaan mailin ja teemme U:n. Koli häämöttää jossain, mutta vaaroja on niin kosolti, ettei mainittu nyppylä tule varta vasten määritellyksi. Monta vaaraa ompi eessä…

Alkuperäinen suunnitelma sisälsi käynnit Lieksassa, Kolilla ja Heikki Turusta tapaamassa, mutta kirjailija ei kuulemma ole kotosalla. Niinpä emme aja myöskään  Pielisen pohjoispäähän Nurmekseen keskiolutta ostamaan, vaan valumme takaisin kohti Joensuuta.

Osumme museoon, johon on taltioitu vanhaa uittovälineistöä kai vuosisatojen ajoilta, sieltä saakka kun Pielisjoessa oli vettä. Könyämme nurmikolle ja tarkistamme
vanhat hinaajanrungot, reimarit, ukot, proomut ja pienemmän sälän. Horaisemme vielä kahvit, jotka päivänsankari (45) ystävällisesti tarjoaa korvapuustin kera, kahvilasta kun ei juhlavampia leivoksia saa. Pullakin tosin sopii museon historia-aarteistoon hyvin, se on luultavasti 1800-luvun lopulta peräisin. Vessa on vähän uudempaa tekoa.

Takaisin alukselle ja keula kohti Joensuuta. Jälleen harhailemme pitkin kaislikkoja, väylämerkitkin ovat kuivalla maalla. Lähempänä kaupunkia loma-asutus  tiivistyy, mutta mieltäni kalvaa huoli siitä, mitä kesämökkiasukas sanoo nyt, kun myyntibrosyyrissä on luvattu juokseva vesi eikä vettä oikeastaan ole. Pohjois- Karjala tosin lienee tottunut tähän vähemmälle jäämiseen, mutta sitkeätä kansaa nämä pirulaiset ovat.

Lähellä Joensuuta on runsaasti siltoja, joiden syntyhistoriaa veljeni on läheltä seurannut, koskapa osui opiskelemaan juuri Joensuun yliopistoon. Yksikin silta on kuulemma pudonnut joen pohjaan. Aamulla miehet ovat tulleet väärään paikkaan töihin, ja osa on ihmetellyt, viritetäänkö kaiteet tähän, missä sillan pitäisi olla, vai tuonne, missä se on, mutta kauttaaltaan veden peitossa. Mitä tieliikennelaki sanoo vedenalaisten siltojen kaiteista? Kuinka Pielisjoen pohjaan maalataan keskiviiva?  Uskaltaako sillan päihin asentaa liikennevalot? Tienviitat? Vaaditaanko autolla liikkuvilta uimamaisterin tutkinto? Onko kalat hätisteltävä pois tieliikenteen jaloista?

Kaikkea sitä joutuu veneillessä miettimään, mutta siksi se niin hedelmällistä onkin. Tie on tie eikä liiku mihinkään, auto vain liikkuu. Mutta vesi on vettä ja elää koko ajan. Sen vuoksi liikkujankin on vaihdettava näkökulmaansa herkeämättä, muuten eksyy.

Kaikkia näitä ja paljon muitakin asioita me mietimme Joensuun siltojen alla. Mielessä käväisi piipahdus Wanhaan Jokelaan, mutta se jäi väliin. Parempaa seuraa  löysimme toisistamme, kun vesi valui ikkunoita pitkin, ropisi Pielisjoen suuhun ja tyhjensi kadut joutoliikenteeltä. Naapuriveneestä oli varastettu polkupyörä, mutta  se tuntuu olevan niin yleinen virustauti, että jos siihen paneutuisi, saisi teilata, lynkata, silpoa ja sähkökalustaa joka ainoan Suomen kansalaisen.

Jälleen kerran oivalsimme, kuinka tärkeää on lähteä veneellä äijäporukassa rutiineja pakoon. Ei tarvita muuta kuin leukavia puheita, syvällisiä maailmanselityksiä ja kohtuuton kotiikävä, jotta asiat palaisivat oikeille kohdilleen. Tympeät arkirutiinit liukenevat sateeseen, tiukoista paikoista selviytyminen lisää testosteronin määrää  todistettavasti. Vastuu on huikea, mutta sen kantaessaan saa odottaa myöskin valtaa, oikeudet voi maksaa velvollisuuksilla.

Seuraavana aamuna Leskinen lähti julkisella kulkuneuvolla sisä-Savoon.

Itäisten vetten viisaat miehet

Veljeni siis poistui, ja veneen köydet irrotettiin. Pyhäselälle käännyttiin synkeän mielialan vallitessa. Tuuli huokui kohtalaisella voimalla kolmesta suunnasta, sade  riipoi näkyvyyden olemattomiin. Olen kuullut, että Suomen sisäjärvillä on paikkoja, joissa vastarantaa ei näy, mutta nyt edessämme oli tilanne, missä  lähtörantakaan ei näkynyt, vaikka siihen oli alle viisitoista metriä matkaa.

Hyttinen touhuili aikansa gps:n kanssa ja sai sen näyttämään järjellä käsitettäviä suuntimia. Järvinen ohjasi ja napsi sieltä täältä mustavalkoisia kuvia; maiseman  väreissä olivat tarjolla harmaan kaikki sävyt. Viitat oli sijoitettu epämääräisiin paikkoihin, mutta ne kyllä löytyivät. Hiivatin iso matkustaja-alus porhalsi  Savonlinnan suuntaan oletettavasti matkustajista riisuttuna. Kukaan ei halua viettää kesän viimeisiä päiviä turistialuksen kannessa sydvästi päässään.

Vaan eipä hätää. Paasselällä tuuli osittain tyyntyi ja osittain asettui meitä suosivalle hollille. Savonrannan kohdalla katsoimme toisiimme ja nolostuimme. Hyttinen ja Järvinen ovat parrakkaita veikkoja siviilissäkin, mutta nyt heidän naamarustinkinsa ei lainkaan poikennut merirosvojen suosimasta tyylistä. Minä taas olen enimmäkseen siloleuka, mutta turvassani alkoi olla joka neliösentillä kaksi karvaa ristikkäin – kaamea näky. Soitin Oraviin ja tilasin saunan. Se luvattiin meille  tietyksi ajaksi kuntoonsa lämmitettynä.

Oraviin sitä lopulta tultiin, ja puhelimet alkoivat soida: Hyttinen, Järvinen ja Leskinen ilmoittivat siipoilleen, että keski-ikäiset miehet ovat menossa  HINKKAAMAAN ITSEÄNSÄ ORAVIIN!

Sauna oli kylmä, kiukaan alla kitui kahden klapin hiillos, vesi oli järvilämpöistä, saunan eteinen ei suostunut valaistumaan millään. Istuin lauteilla ja kiroilin tiukoin leukaperin, kunnes Hyttinen keksi, että jossain on polttopuuta. Järvinen säntäsi kärppänä askaroimaan, tunki pesän täyteen klapeja, samoin padan alusen, ja kohta  me saunoimme arvollemme sopivalla tavalla.

Minä saunoin lyhemmän kaavan mukaan ja äidyin etsimään puhtaita vaatteita eteisestä. Sekin onnistui, ihme kyllä, vaikka minkäänlaista valoneuvoa ei käsillä ollut. Lopulta miehistökin kömpi lauteilta siviiliin ja sonnustautui veneilijöiksi. Järvinen syötti kaikille Janssonin kiusausta, ja kaikilla oli hyvä mieli. Juttu luisti, tarina eli, ja koko tienoon täytti suunnaton diskometeli. Hyttinen oli maksanut saunan ravintolan kassalle hinnasta huomattavasti tinkien ja nähnyt, että paikalla on yksi  tarjoilija, joka huudattaa ämyreitä lujemmin kuin laki sallii. Jokainen tietysti loihtii onnensa omalla tavallaan, mutta minä en ymmärrä, mitä onnea siitä löytyy, että  typerä säilykemusiikki raikaa erämaassa nappulat kaakkoon päin.

Ilta siinä meni, tihkusateessa ja diskon pauhatessa. Vetäydyimme hyvissä ajoin yöpuulle ja päätimme tulla paremmiksi ihmisiksi.

Julistamme vuoden 2003 päättyneeksi

Oravista kun lähdettiin, vastaan tuli juuri kapeimmassa ja vähävetisimmässä kohdassa mittava laiva, taisi olla Puijo. Yhtaikaa siinä kuitenkin keppien lomitse  päästiin, ja uskallan sanoa, että Kalle Palander ei olisi parempaan kyennyt. Pääsimme selälle ja suuntasimme veneen palautuspaikkaan.

Vene otettiin vastaan ei ollenkaan kolhittuna, käytiin kättelyt ja sen sellaiset läpi, kippo tyhjennettiin autoon ja huiskuteltiin jälleennäkemisen toivossa.

Järvinen sompaili kärryn Savonlinnaan ja niin edelleen, mutta mitäpä siitä. Vihantasalmella on kuitenkin pakko käydä sumpilla ennen kuin on valmis palaamaan  kotiin niin, että käsi hakeutuu tuttuun paikkaan.

Juttu on julkaistu aikaisemmin Vene-lehdessä 4/2004 ja se julkaistaan nyt uudelleen joululahjana Veneen lukijoille juuri ensi-iltansa saaneen Juice-elokuvan kunniaksi.

X