2.8.2004
Auton keula suunnattiin Kuopioon. Pertti ajoi, takapenkillä istuivat Hyttinen ja Fotojokke eli valokuvaaja Järvinen. Mukaan otettiin myös erään ystävämme tytär, joka kaipasi kyytiä mummolaan. Minä toimin kartanlukijana sen minkä rähmäisiltä silmiltäni kykenin, mutta Tampereelta Kuopioon osaa kuka tahansa, sen kun seurailee numeroa yhdeksän (9).
Käännyimme kohdalta KUOPIO P (mikä on typerää, senhän pitäisi olla KUOPIO N) oikealle ja suuntasimme Maljalahteen. Ensi yrittämällä osuimme vankilan pihaan, mutta Kuopion liikennejärjestelyistä vastaa ilmeisesti sama mies, joka on sekoittanut totalitäärisesti myös Porin, Tampereen ja Jyväskylän liikennöinnin.
Kyllä satamakin löytyi ja sieltä vesimatkailu Savolax. Veljeni Leskinen oli tullut paikalle vähän aikaisemmin. Minä lähdin tekemään paperit vuokraajan kanssa, loppumiehistö häippäsi kauppaan hakemaan evästä ja keskiolutta. Hyttisen varastosta oli löytynyt pullo Captain Morgan Golden Spice -rommia, joka miehistön nimissä lahjoitettiin veljelleni hänen tulossa olevan syntymäpäivänsä kunniaksi.
Saatiin tuttu vene. Olimme vuonna 1999 kiertäneet samalla kipolla Soisalon. Veneen nimi on Vesperho, mutta virallisissa yhteyksissä alkuun pitää kytkeä maaginen kirjainyhdistelmä M/S. Emilia, tämä ystävämme tytär, sai myös armon matkata Juankoskelle saakka, vaikka Pertti on ehdottomasti sitä mieltä, että ”perkele, sinne itään rakopersehiä oteta”. Korostin matkustajallemme tätä seikkaa ja erityisesti sitä, että veneessä ei sitten yövy kukaan muu kuin miehistö, jonka kantasana on mies.
Irrottiin Kuopion satamasta. Savolaxin vanha isäntä oli kertonut, että kerrankin joku kippari oli ihmetellyt, kun hänen veneensä ei mahdu laituriin, vaikka hän on edellisenä iltana lähtenyt juuri siltä kohtaa vesille. Asiaa tutkittaessa oli käynyt selville, että venepaikalla makaa pohjassa Saab 900 -merkkinen henkilöauto, jolla nuoriso on toteuttanut itseään.
Heti Kuopion jälkeen kiskaisin tunnin tirsat. Olin väsynyt, koska takana oli hyvin hektinen kesä. Heräsin vähän ennen Jännevirtaa, johon jouduimme jäämään parkkiin, koska siltaa ylittävä ajoneuvoliikenne oli kiihkeimmillään, ja koska sillanavauspalvelut on ulkoistettu Servi Systemsille. Hörppäsimme kahvit ja haukkasimme jotain. Pälätimme niitä näitä. Työnjakokin vakiintui: Hyttinen on navigaattori, Pertti on perämies, Fotojokke on purseri, ja veljeni on vanhempi kansimies. Minä tietysti olen itseoikeutetusti kapteeni, koska vastaan vuokrakalustosta, jos ei muuten niin vakuutusmaksujen kautta. Korostan sanan itseoikeutetusti” alkuliitettä ”itse”, koska olen ominut tittelin omavaltaisesti, mutta ei sitä toisaalta ole kiistettykään.
Jännevirran jälkeen tullaan Juurusvedelle ja kaupunkiloma vaihtuu maaseutumatkailuksi. Kuopion lentokenttä on nimittäin Siilinjärvellä ihan tuntumassa ja siis maaseudulla, vaikka Siilinjärvi kelpaisi kaupungiksi vallan hyvin. Joskus 69 tai 70, kun olin hinaajalla töissä, saimme risasta transistoriradiosta kuultavaksemme mm. Karjalan lennoston komentoja, joista emme kaikin ajoin tienneet mitä ne ovat. Ehkä ne olivat sotilaallisia salaisuuksia, mutta mitä sitten. Emme me niitä hakeneet, radio vain sattui olemaan auki.
Juurusveden syväväylältä käännytään yhdeksänkymmentä astetta oikealle, ja päästään Karhonvedelle. Sen itäisessä päässä on Matikkasalmi, johon kauan sitten hinasimme nippulautat neljän nipun levyisenä ja ties kuinka pitkänä retkueena. Siellä lautat rakennettiin uusiksi, niistä tuli kahdeksan nipun levyisiä kuormia, joita hinaajat Sakari ja Juhani kiskoivat alamäkeen, Kuopioon, Varkauteen, Savonlinnaan ja Lappeenrantaan saakka.
Keli on tyyni kuin vainajan valtimo. Vesilintuparvet soljuvat omassa rauhassaan, jota kukaan ei häiriköi. Laskunsa alkanut aurinko silmäilee tienoota hyväntahtoisin virnein: sillä on jotakin yllättävää tarjolla.
Muuruveden laiturissa meitä odottaa Seppo, joka osallistui Soisalonretkeemme 1999, hän on siis 55-vuotias lapsuudentoverini. Seppo on näitä duracellmiehiä, joiden täytyy viipottaa koko ajan. Äskettäin hän oli pudonnut katolta peltejä uusiessaan. Kapakkaan, jossa olin soittamassa, hän hakeutui kipsi jalassa mutta sauvoitta. Hän ja Pertti ovat pitäneet perhettämme hirvenlihan ja tunturiraudun suhteen omavaraisina. Seppo oli yhyttänyt laiturista tutun juankoskelaisen
veneen ja käyttänyt isännän palveluita sumeilematta hyväkseen – se tarkoittaa tuopillista keskiolutta. Tuttava oli kertonut vaihtaneensa veneen… ja
kämpän… ja auton… ja muijan. Hyvin näytti sujuvan.
Karjalankoskessa ja sen alapuolisessa virrassa käy melkoinen kohina. Pyörteet kuin sisäänrakennettuja tornadoita, vaahtoa enemmän kuin parranajo vaatii. Veneen on vaikeata pysyä suunnassa, vaikka Pertti onkin tottunut sompailija. Kanavan alapäässä huomaamme, että vettä juoksutetaan voimalan ohi, mikä insinöörien kielessä tarkoittaa jätevettä. Mutta me osumme kanavaan, nousemme kuusi ja puoli metriä ylös ja jatkamme matkaa. Virraskoskea ei enää ole, ei myöskään Paasi- tai Koivukoskea eikä Multaväärää. Veden virtaus on kyllä sitä luokkaa; että ellei koskia olisi perattu, ne voisivat hyvinkin olla koskia edelleen, Reimarit ovat käyneet pötkölleen ja heittelehtivät levottomina kuin sammuksista heräävä vieläkin juovuksissa oleva kusihätäinen ihminen.
Luonnonilmiöön törmättiin Juankosken sulussa. Kun alaportti oli ehtinyt kiinni, alkoi sellainen sadekuuro, että miehistö ihmetteli, eikö sulkua muuten saada täyteen.
Pohdimme myöskin, mitä verukkeita voimayhtiöt nyt mahtavat käyttää sähkön hintaa nostaakseen. Ja onko todella mahdollista, että meitä uhkaa kasvihuoneilmiö maassa, jossa kesällä 2004 ei kasvatettu muuta kuin pakastevihanneksia.
Juankosken laituriin oli pakko tulla ikään kuin väärin. Minulla on oma laituripaikka, mutta niissä virtauksissa ohjaus ei kerta kaikkiaan pärjännyt joen vuolaudelle.
Ja nyt tulee parempi vertaus: viitat kumartelivat kuin sadan euron kolikon saanut portsari, joka ei vielä tajua, ettei sellaista rahaa ole.Yhtä kaikki, köydet saatiin kiinni, ja kello oli jo yksitoista.
3.8.2004
Aamuvarhain Seppo ilmaantui alukselle vietettyään yön vaimonsa vieressä. Saman tien suoriuduimme matkaan. Sepon vene köytettiin Vesperhon perävaunuksi, ja virranniskalta suunnistettiin kohti Lastukoskea. Virtaa noustessa esittelin miehistölle mm. syntymäkotini, kapearaiteisen väylän, jossa ei enää ole metriäkään kiskoa ja komeita kiinteistöjä, joita Kymi Kymmene myi alihintaan tehtaasta luopuessaan. Virran toiselle rannalle, jossa ennen oli vain metsää, on kohoamassa mittava omakotialue, sen kaikki tontit taitavat rajoittua veteen, koska niemen toisella puolen on lahti.
Lastukoskelle menevä väylä on merkitty. Ennen ei ollut. Ohitamme Karkeisen, jossa entisaikoina oli herrain huvila, työväen huvila oli Puruniemessä. Jos työväellä
edelleen olisi samanlainen luontoisetu, sinne pääsisi autolla, mutta muinoin työväellä ei autoja ollut. Karkeiseen taas ei pääse autolla kuin talvisin, mutta Karkeinen ei kauan sitten ollut talviasuttava.
Ennen Lastukoskea meidät ohittaa Juankosken pelastuslaitoksen vene, joka kuitenkin jää odottamaan meitä sulkuun. Yhtä matkaa nousemme ylös ja kiinnitymme
laituriin.
Tiirailen tapahtumia kapteenin- tuoliltani. Nyt Seppo seisoo laiturilla pukeissaan, nyt kalsareissaan ja nyt kuuluu plumps. Seuraavaksi veden pinnalle nousevasta päästä kuuluu: ”Ei se ihan niin lämmintä ollutkaan!”. Hyttinen kastelee itsensä, ja vielä Järvinenkin, mutta herrasmiehet pidättäytyvät moisista barbaarijuhlista. Mieluummin minä hukun lämpimään veteen.
Seppo, Pertti ja Fotojokke saavat päähänsä lähteä pyytämään kuhaa. Sepon vene irrottautuu emoaluksen hinauksesta ja suunnistaa Syvärille.
Syvärin tuolla päässä olemme vähällä kaatua. Storebro Royal Cruiser 420 ajaa ohi liian läheltä. Onnistun pelastamaan sekä oluttölkin että -lasin, mutta yksi puhelin, yksi salamavalo, yksi WC-paperirulla ja pakettiautollinen muuta sälää leviää iloisesti pitkin permantoa. Jakkarakin menee kumoon.
Kiertelemme saarien lomitse, jokin niistä lienee Aholansaari, ja näkyviin loihtiutuu Tahko, tuo suomalaisten juppien etälähiö. Tahko oli ennen Tahkomäki, matkailuun vihittäessä mäki vaihdettiin vuoreksi, ja lopulta paikan vakiinnuttua, attribuutit karsittiin pois kaikki tyynni. Levi on Levi ja Tahko on Tahko.
Uisteleva porukka ei ole saanut kalan kalaa, yksi on kuulemma käynyt näykkäämässä, mutta se olikin sitten sen kokoinen, että valokuva painoi viisi kiloa. Storebro ja me nuokumme laiturissa keulat vastakkain, huvijahdin keulakannella läähättää koira, joka näyttää posliiniselta koriste-esineeltä.
Emme viihdy kauan, vaan lähdemme Nilsiään. Kalavene irtautuu taas omaksi jaoksekseen ja katoaa selälle vavat viuhuen.
Hiljaiseloa Nilisiän kaupungissa. Vas. Saariniemi, Leskinen, Hyttinen, Järvinen, Leskinen ja Kukkonen.
Vesperho asettuu laituriin, ja Hyttinen lähtee tutkimaan, millaista Nilsiässä on. Venesatama on aivan tuore, viihtyisä paikka. Ravintolaa – ja ilmeisesti koko ruljanssia – pyörittää Savolainen- niminen mies, jonka yhdessä kapakassa olen vähän aikaa taaksepäin käynyt soittamassa.
Hyttinen säntää sisään ja huohottaa. Hän on tutkinut Nilsiän elinkeinorakennetta ja oppinut, että tärkeimmät maatalouseläimet ovat kaksikyttyräinen kameli ja Andien rinteillä syntynyt laama! Tilanne rauhoittuu, kun käy ilmi, että Nilsiässä on sirkus, joka huomenissa siirtyy Juankoskelle. Urbaania viihdettä, etten sanoisi.
Koillissavolainen maalivahti pärjää juomatta kolme viikkoa toisin kuin kenttäpelaajat.
Laiturin toiselle puolelle on kiinnittynyt M/S Syvärin kuningatar, joka on kuulemma aikoinaan liikkunut Tampereen seudun vesillä samoissa risteilytarkoituksissa kuin täälläkin. Kapakka taas on Syvärin Helmi. Kun se yhden tuopin jälkeen suljetaan, siirrymme veneeseen ja hoilotamme kaikki veneilyaiheiset laulut, aamuun saakka siis.
4.8.2004
Se vähäinen tovi, minkä Nilsiän rannassa saamme nukutuksi, sujuu kaikin puolin hyvin, paitsi, että vähän väliä herään tunteeseen, että joku raapii päätäni. Valkeuden tullen tajuan, missä mennään: Seppo ja minä nukumme kuin päälaestaan toisiinsa kiinnittyneet siamilaiset kaksoset. Sepon tukka on teräslankaa, minun taas ei koskaan ole ollut muuta kuin hahtuvaa, ja nythän sitä ei ole lainkaan. Kun olemme kääntyilleet, on kollegani raspi jynssännyt kiirettäni niin, että nahka on uskoakseni naarmuuntunut. ”Vuan haetanneeko tuo mittään?”
Aamupuuhien jälkeen tyhjennetään septitankki ja täytetään juomavesitankki, vaikkei meistä kovin moni tankkivettä juokaan, mitä nyt vähän kahvilla värjättynä.
Suuntaamme mutkikasta väylää takaisin Syvärille, sieltä 90 asteen käännöksen jatkeeksi Lastukoskelle ja tulemme kanavan alas. Kanavalla on tuttuja, totta kai, koska Sepon tuntee jokainen ja minutkin aika moni, olenhan sentään viettänyt näillä tanhuvilla kaksikymmentä ensimmäistä vuottani. Ihmiset ovat käyneet
ostoksilla. Saalis on normaali; lenkkiä ja kaljaa, tupakkaa ja kahvia.
Nilsiän kaupungissa taloja on vain kirkolla ja Tahkon etälähiössä. Matkalla Juankoskelle niitä on harvemmassa, mutta joitakin mökkejä näkyy, ei tosin edes yhtä saarta kohti. Mutta Tenetissä on, saaressa. Seppo on soitellut Nicorette-urakkansa lomassa muutaman puhelun ja opastaa meidät syvään rantaan keula suoraan kalliota vasten. Meille on luvassa savusauna.
Emäntänä hääräilee Myöhäsen Katri, naapurin tyttö silloin joskus, kun yritin alle kouluikäisenä tehdä häneen vaikutuksen veistämällä puupalikasta laivan. Muuta en saanut aikaan kuin mojovan arven etusormeen, se on siinä vieläkin. Silloinkin Katri oli minua nuorempi, mutta vanha totuushan on, että naiset yleensä ovat nuorempia kuin miehet.
Sauna lämpiää hyvää vauhtia. Odotellessa siemailemme kahvia ja mutustelemme pikku purtavaa. Seppo esittelee kulinaarisen mieltymyksensä, kanelikorppua sillillä katettuna. Muutama muukin innostuu pohjoissavolaisesta gastronomiasta, johon näin saadaan mojova lisä: kalakukon ja talkkunan oheen sopii kanelikorppu hyvin, varsinkin jos se verhotaan silliin.
Pihalla touhuaa kaksi koiraa. Sää on leppoisaa pilvipoutaa, tuuli jokseenkin nollassa. Oudosti tuttuja maisemia näkyy siellä täällä, ne saartavat koko horisontin. Kuinka usein olen näillä tienoilla pyörinytkään ja kuinka usein väärin: vesillä silloin kun piti olla maalla, maalla silloin kun olisi ollut parempi olla vesillä. Pisa häämöttää, näitä seutuja on joskus halkonut Täyssinän rauhan raja. Tuolla näkyy Selkälänniemi, siellä ovat juankoskelaisen sukuhaarani alkujuuret, ne on kartoitettu vuodesta 1517 alkaen.
Siirrymme saunalle. Se on rakennettu vanhasta jostakin, riihestä tai mistä lie. Kuistin lattia on kyhätty ikäkuluista heinäseipäistä sikäli savolaisittain, että tapinreiät on aseteltu pystysuoraan. Näin kuistille kertyvä kosteus valahtaa saman tien maaperään eikä jää lahottamaan arvokasta puuta. Katerakenteissa reiät on syytä asetella toisin.
Saunaan on tukala kömpiä, minun varsinkin. Löylyyn hivuttaudutaan kuin käkikelloon, kynnys on liian korkea ja kamana taas turhan alhaalla. Iän ja harrastusten jäykistämä kroppani ei taivu niin monelle mutkalle kuin pitäisi, mutta lopulta onnistun solahtamaan sekä sisään että ulos. Tunnen olevani Saimaan norppa.
Oudon kirjava perhonen on keksinyt istahtaa oluttölkin aukon viereen. Se työntää kärsänsä syvälle pönttöön ilmeisenä tarkoituksenaan humaltua. Perhonen on niin värikäs, että kun se saa tölkin tyhjäksi, astian voi täyttää pienillä kivillä ja järjestää perhoselle, valmiiksi sonnustautuneelle, sambakarnevaalit.
Grillimakkaroiden jälkeen hyvästelemme isäntäväen ja suuntaamme Juankoskelle. Osa jatkaa sirkusta katsomaan, osa jää turisemaan Jampan ja Kurosen kanssa; he ovat Vanhat parrat -yhtyeen soittajia. Iltapuhde venyy pidempään kuin sirkus, ja yön sydämessä näyttää siltä, kuin veneestä hiipisi laiturille kaksikyttyräinen kameli.
5.8.2004
Se on viimeisen päivän aamu. Storebro Royal Cruiser 420 Baltic tulee laituriin ja lähtee miltei saman tien. Syvärin Kuningatar on parkkeerannut jonon jatkoksi. Miehistö kiskoo ylipitkää aamiaista Niskakosken terassilla. Minä en ole Juankoskella käydessäni poistunut veneestä edes laiturille, siis tällä kertaa. Ehkä olen kasvanut Juankoskesta ulos, se ei enää tunnu kotiseudulta. En voisi kuvitella asuvani täällä, mutta eipä minun tarvitsekaan.
Lähdemme Kuopioon. Emilia on ilmestynyt veneelle myös. Koskireitistä selviytyminen vaatii seikkailumieltä, mutta sitähän meiltä löytyy. Juankoski jää yöppyämään takaoikealle kunnes häviää niemenkärjen taakse. Vesi viilettää uomaansa pitkin arviolta 100 km/h, meidän on siis liikuttava n. kahtasataa, jotta ohjaus
toimisi.
Karjalankosken sulun alemmassa päässä kieppuu kummallinen alumiiniluomus, joka ei saa suuntaansa pidetyksi edes väkisin. Kun ajamme sulusta ulos, huomaamme, että vene on tasapohjainen huoltoalus, sen kyljessä lukee nimi Tyrsky ja omistaja Ilmavoimat. Syväystä purkilla on noin tuuma, näissä virtauksissa
sen on mahdoton säilyttää kurssiaan. Ehkä armeija hakee monipuolisuutta: Ilmavoimat liikkuu veneillä, jalkaväki autoilla ja ratsuväestä tehdään merihevosprikaati.
Lentokoneita käyttävät vain rauhanturvaajat ja diplomaatit.
Suomen ilmavoimat puolustusvalmiudessa.
Teemme historiaa. Emme käy Muuruveden viinitietokeskuksessa, koska se todennäköisesti on kiinni. Savossa kaikki on kiinni parhaaseen turistiaikaan, vaikka olemmekin kaupungissa. Emme poikkea myöskään Alahovin viinitilalle, meillä alkaa olla kiire kotiin.
Vielä viimeinen selkä, keula laituriin, rojut autoon, loppuselvitykset ja tien päälle. Vesimatkailu Savolaxille jää vene, meille jää mieleen kaksikyttyräinen kameli. Ensimmäisessä risteyksessä ajamme harhaan ja joudumme vankilan pihamaalle.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Vene-lehdessä 1/2005 ja se julkaistaan nyt uudelleen joululahjana Veneen lukijoille juuri ensi-iltansa saaneen Juice-elokuvan kunniaksi.
