Tämän piti olla Juicen kirjoittama juttu, kuten aina ennenkin. Juice Leskinen oli ottanut vakituiseksi tavakseen raportoida Vene-lehden lukijoille miehistönsä retkeilyistä eri puolilla Järvi-Suomea. Ensimmäinen veneilytarina ilmestyi jo vuonna 1990, ja hänen tarkoituksensa oli tehdä taas kertomus viime elokuun retkestä Saimaalle.
Hän oli luultavasti jutun jo tehnytkin. Hän vain ei ehtinyt sitä kirjoittaa.
Juicen työtapa oli sellainen, että hän ensin rakenteli jutun – ja usein myös laulun – päässään oikeastaan ihan valmiiksi, ja sitten kun aikaa liikeni, hänen näppinsä printtasivat tuloksen paperille. Niinpä kun jokin lehti määräajan lähestyessä tivasi Juicelta juttua, hän saattoi sanoa jo rustanneensa kertomuksen. Kun sitä pyysi nähdäkseen, Juice totesi, että juttu on kyllä valmis, mutta hän ei ole kerinnyt kirjoittaa sitä.
Tämä juttu jäi häneltä kirjoittamatta. Juice kuoli 24. marraskuuta 2006.
Kursivoidut tekstit ovat Juice Leskisen lauluista.
Melkein kaikki paitsi paitsi purjehdus, kaveruus ja kissat on turhaa
Kaikki veneillä retkeilleet tietävät, että veneestä tulee oma maailmansa, kun köydet on irrotettu. Sen tunnelma, ilmapiiri ja jopa säännöt voivat olla toisia kuin siinä tavallisessa maailmassa.
Kun Aquador ohittaa Kuopion sataman aallonmurtajan, on Juicesta jo tullut Jussi. Koko miehistö tietää varsin hyvin, kuinka tarkka Juice on siitä, ketkä saavat kutsua häntä tuttavallisesti Jussiksi ja missä tilanteessa. Tämä on niitä tilanteita. Hän on ilman muuta Jussi niillekin miehistön jäsenille, jotka sanovat häntä
muualla huolellisesti Juiceksi.
Joukkueeseen kuuluu toinenkin Leskinen – velipoika Arvo. Muu ryhmä edustaa Suomen eileskisläisiä sukukuntia.
Kukkosen Seppo edustaa myös Juankoskea. Hän on juuri se Seppo, joka teki kepposen, ja käy tamtam. Mystisen tamtamin salaisuus on selvinnyt tälle miehistölle jo monta retkeä sitten: kun Juice tai joku toinen Juankoskelta pois muuttanut entisaikaan ilmoitti vanhoille kavereilleen ”Juankoski here I come”, toverit toverit
tiesivät laittaa tamtamin eli luumukiljun pöhisemään pönttöön. Sepon edustuksiin kuuluvat lisäksi kalastava ja metsästävä Suomi, joten hän on hieman osallisena myös retken muonituksessa.
Muiden passeissa lukee kotipaikan kohdalla Tampere. Saariniemen Pertti on kyllä alkujaan villin pohjolan mies Sallasta, joten hän hallitsee kaiken mitä suomalaisen miehen tulee osata: metsästää ja kalastaa hänkin, ja tämän ohella esimerkiksi ajaa kaikkia metsä- ja maakoneita ja jopa venettä. Kun Juicen joukkue on liikkeellä, Pertti on aina puikoissa; hän on siis aluksen perämies.
Järvisen Jokke puolestaan on jo iät ollut Juicen luottovalokuvaaja, jolle ilman muuta kuuluu eturivin paikka maestron seikkailuilla. Meikäläinen on miehistön ainoa reservin meriupseeri, jonka kontolle luonnostaan lankeaa aluksen navigointi pisteestä K pisteeseen I ja sieltä takaisin pisteeseen K, ja kuten myöhemmin on yllättäen ilmenevä, vielä pisteestä K pisteeseen H ja sieltäkin takaisin.
Nyt se irtoaa, vene laiturista, ja kurssin ottaa suuntaan auringon. Se tavallaan on hyvin murheellista, mutta siinä meillä mahdollisuus on.
Kovin pitkään Aquadorin keula ei kohti aamupäivän aurinkoa osoita. Jo yhden merimailin jälkeen Itkonniemi on ohitettu ja Pertti kääntää kohti pohjoista. Piste K painuu näkymättömiin – jos ei oteta lukuun Puijon tornia. Se muistuttaa vielä tovin, missä maisemissa liikutaan.
Aquadorin liukuva vauhti on uutta ja outoa retkikunnallemme, joka on osin sangen uppoumarunkoinen ja lisäksi tottunut liikehtimään vesillä rauhallisesti. Hitausennätyksen taitaa omistaa navigaattori ajoilta, jolloin Haiveneissä ei vielä ollut apumoottoria, mutta korkealle rankingissa sijoittuu myös kapteeni Juice.
Tai ei hän niinä hitaimpina vesiliikenneaikoinaan vielä suinkaan aluksen päällikkö ollut, vaan hinaajalaivan nuorempi kansimies. Juice seilasi kesät -69 ja -70 Savon
uittoyhtiön hinaajissa – ja nimesi sittemmin nuo suvet elämänsä upeimpiin kuuluviksi.
Ihan toisenlaisia kuin ennen, toteavat Juice ja Seppo nykyajan hinaajakalustosta.
Jo varhaisemmatkin kesät olivat olleet mukavia. Jos kotipaikkakuntaa on siunattu niin kauniilla vesistöllä kuin Juankoskea Vuotjärvellä, niin on nuorten oma vika, jos kesä ei maistu. Kyllä se oli maistunutkin, ja vielä paremmalta sitten, kun naapurin poika (juuri tämä) Seppo oli hankkinut ikioman veneen ja sen perään neliheppaisen Terhin ja Juice täydentänyt varustusta kitaralla. Noilla vermeillä sai aikaan jo vaikka mitä, jopa vokotelluksi tyttöjä saariretkille.
Tämä retki on toista maata (jos vesiretkestä niin voi sanoa). Tämä on äijien ikioma tutkimusmatka, jolle naisia ei edes huolittaisi. Niin että mitä tutkitaan? No,
reittiä nyt ensinnäkin. Esimerkiksi sellaista hyvin kiintoisaa seikkaa, että pääseekö Kallan siltojen ali Aquadorilla. Kun asia on selvinnyt (kyllä pääsee), voidaan
siirtyä tutkailemaan vaikka ympäristön korkeita mäkiä. Kun sellainen havaitaan kulkureitin länsipuolella Lapinlahden paikkeilla, kuuluu pohtia, mikä se on.
– Väisälänmäki, opastavat Leskisen veljekset.
Helppoahan heidän on sanoa, kun he tietävät – kai jo geeniensä ansiosta. Leskisen suku asui jokunen sata vuotta sitten Maaningan Käärmelahdessa tästä vain reilut parikymmentä kilometriä alavirtaan.
Kun Leskisten tietämys on tutkittu, koko miehistö on selvillä, että Väisälänmäki on hyvin kuulu pohjoissavolainen kansallismaisema, jonka näkymiä ovat maalanneet esimerkiksi Eero Järnefelt ja Pekka Halonen.
Myös muuta kulttuuria voidaan selvitellä. Väisälänmäen kohdalla reitin itäpuolella sijaitsee siis Lapinlahti, jonka suuren pojan Juhani Ahon pääteos on Rautatie; ja kas kummaa, kartasta ilmenee, että Lapinlahdella on tosiaan rautatie!
Voidaan tutkia Aquadorin suoranopeutta. Onkiveden pitkä selkä tarjoaa tähän oivat mahdollisuudet. Nopeus havaitaan kokeessa niin merkittäväksi, että Bellan lahjoittama mainoslippis vastustamattomasti lennähtää navigaattorin kutreilta järveen.
Ahkiolahden kanavalla voidaan empiirisesti tutkia uittolaitteiston kehitystä, sillä kanavan alaliepeessä killuu hinaajalaiva. Se on selvästi erilainen kuin Romulus ja Toivo, joilla Juice teki ammoin töitä.
Kaikkea tällaista tähdellistä.
Näin Iisalmen diskossa mademoisellen. Pöytäänsä änkesin vähitellen. Kiskaisin alleni jakkarapölökyn. Kumarsin lausuen: ”Hölökyn-kölökyn!”
No ei – ei tosiaankaan! Tällaisen varttuneen herraseurueen huvit ovat paljon kultivoituneempia.
Harjoitamme Iisalmen satamassa hillittyä keskustelua ja suunnilleen yhtä maltillista virvoittelua. Taustan toiminnalle antaa Olvin panimo, joka lekottelee kesäillan hämyssä aivan satama-altaan reunamilla. Sivusilmällä saatamme seurata nuorten retkuetta, joka soheltaa moottoriveneellä selällä ja saatuaan koneen sammumaan räpiköi rantaan.
Päivän kokemuksista rikastuneina sammumme kohta mekin. Vieno etelätuuli saattelee unen tuhinat kohti Iisalmen pohjoislaidalla sijaitsevaa Koljonvirtaa, jossa ei lokakuussa 1808 ollut ollenkaan näin lokoisaa. Suomen sodan verisimpiin kuuluneessa taistelussa Sandels joukkoineen rökitti pahasti venäläistä armeijaa, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta sodan lopputulokseen.
Me sen sijaan voimme lauantaiaamuna todeta, että rauhaisalla unella on selviä vaikutuksia. Olemme valaistuneet: retkeen tulee ehdottomasti kuulua käynti Valamossa!
Tämä vaatii toimenpiteen. Jotta saatamme seilata turvallisesti Kuopiosta Heinävedelle, tarvitaan pisteiden K ja H väliseltä alueelta merikartta. Sen hankkiminen sujuu iisalmelaisesta kirjamyymälästä vaivatta, sillä kauppareissuun osallistuu savontaitoinen A. Leskinen.
Aquador möyryää rivakasti alavirtaan saman etapin kuin eilen ylävirtaan. Reimarit vilisevät kulkijoiden silmissä kuin heinäseipäät entisajan automatkailijoilla.
Piste K nököttää tarkasti paikallaan Kallaveden luoteiskulmalla ja tarjoaa ne einekset, joita tarvitsemme ennen kuin on aika suunnata kohti hengenravintolaa: dieseliä tankkiin ja muikkuja kupuun. Juicelle ateria Kuopiossa on yhtä kuin Wanhan Sataman muikut, absolut! Sellaiset siis nautitaan ennen kuin Pertti taas antaa hanaa ja ryhtyy asettelemaan Aquadoria trimmitasojen avulla horisontaaliseen asemaan. Kaikenlaisia laitteita sitä nykyaikana onkin!
Seikkailu alkaa. Piste K näkyy vielä selvästi, mutta ei enää kauan.
Kuopion sataman ulkopuolella on täydellä vatsalla vähintään yhtä vaikea löytää oikeaa saarten väliä kuin tyhjälläkin. Kuten aina ennenkin, Säyneensalon ja Kaijansalon väli lopulta löytyy. Vasemmalle takaviistoon (kuinka kauniisti se vanhan ajan merikirjoissa sanottiinkaan ”vasemman lanteen suuntaan”) jää sisävesien
vanhin purjehdusseura Kuopion Pursiseura (vuodelta 1889) ja edessä siintää pitkälti vettä, joka jossakin kaukana kapenee Vehmersalmeksi. Joskus entisaikaan suunnilleen sama retkue on sompaillut salmessa lossin lomassa, mutta nyt autoliikenne on siirtynyt yläilmoihin.
Sanot pohjoisen ja luoteen, osaat etelään ja itään – ehkä länteen. Vielä pariinsataan vuoteen silloista en muista mitään paitsi jänteen.
Vehmersalmen silta on sen verran uusi, että edes Juice ei tiedä sen jänneväliä. Osapuilleen kaiken muun hän kyllä tietääkin – ja muistaa – niin tästä Vuoksen kuin muistakin vesistöistä: mikä järvi ja joki laskee mihinkin, miten korkealla meren pinnasta mikin järvi sijaitsee, minkä vesialueiden välillä on mikä kanava, mitkä järvet ovat vesijakoja, eli laskevat kahteen eri vesistöön.
Juice on niin järvireitit kuin kanavat melkein kaikki kolunnutkin. Tämänkin retken järvet ovat hänen päänupissaaan ennestään valmiina, samoin kuin Arvon aivoissa. Veljeksillä on kummallakin sama kumma viehtymys järvitietouteen.
Jos vaikka eilispäivästä kysyttäisiin, Juice – tai yhtä hyvin Arvo – kertoisi, mistä järvistä minkä virtojen kautta vedet saapuvat Iisalmen satamaan, joka oli ollut pohjoinen määränpäämme, ja mihin vedet lähtevät valumaan tuosta iisalmelaisten järvestä, joka on nimeltään Porovesi. Veljet muistavat, että Nerkoonjärveenpä
hyvinkin ja siitä Onkiveteen ja edelleen Niskaselän kautta Maaninkajärveen. Siitä päästyään vesi pyörähtää Pienessä Ruokovedessä ja solahtaa sitten Suureen Ruokoveteen, jonka täytettyään vesi ryhtyy samaan urakkaan Kallaveden parissa.
Kyllä tästä vielä noustaan! Aquador Nerkoon kanavan sulkujen välissä.
Jos kuulija on kiinnostunut vesimolekyylien tulevaisuudensuunnitelmista tästä eteenpäin, Leskiset kuvailevat vaivatta reittivaihtoehdot järvineen ja kanavineen niin Soisalon länsi- kuin itäpuoltakin, joista jälkimmäistä siis nyt kuljemme pätkän.
Vehmersalmen jälkeen tämä reitti tarjoaisi mahdollisuuden vaikka lähteä luikertelemaan 1,2 metrin pikkuväylää pohjoiseen, Riistaveden kautta kohti Juicen ja Arvon synnyinseutuja. Vältämme aika helposti kiusauksen, meillähän on mielessä hengelliset asiat.
Ennen niitä hiljennymme (hana sisään, Pertti!) toviksi Suvasveden luoteisnurkkaan. Kukkarinselällä on sen verran utua, että vastarannan merimerkkejä ei erota.
Purjehdimme eksyksissä, tuuli tulee kauempaa. Neuvot väylän sinne missä emme löytäisi majakkaa.
Pakkohan se väylä on löytää ja neuvoa, kun kerran on navigoijaksi ryhtynyt…
Tarkkaan ottaen näissä sisävesioloissa ei tietenkään ihan majakoita ole, mutta loisto Ukonkarilla sentään. Kun olemme ajaneet kompassilla jonkin matkaa, loiston hahmo houkuttelee meidät selän toiselle puolelle ja luonnonihanalle kapeikkoväylälle.
Siellä hätkähdämme keulan suunnassa näkyvää liikkuvaa kiveä, josta kasvaa pari risua! Se paljastaa salaisuutensa, kun olemme risteilleet hiljalleen lähemmäksi: pieni kauris on pitkällä uintireissulla mantereelta Kapasensaareen. Jäämme varmistamaan, että muutkaan veneilijät eivät aja kauriskolaria. Ja pian soma otus kapuaakin onnellisesti saareen.
Mantereelle Vierunvuoren kallioihin on maalattu veneiden nimiä samaan tyyliin kuin joissakin paikoissa meren saaristossa, mutta edes se ei luontohartauttamme turmele. Emme suttaa veneen nimeä kiviin, kun emme ole enää ihan graffiti-iässä.
Toisinaan reitti kapenee niin, että tekee mieli vetää kupeet sisään. Ja sitten vuorossa on taas kaunis pikku selkä, joista eräs – Varisvesi – heittää meille taas uuden mahdollisuuden: jos siitä ryhtyisi nousemaan Varistaipaleen ja Taivallahden kanavien yhteensä kuuden sulun kautta koilliseen, pääsisi Valamon luostarin laituriin asti veneellä. Aivan niin pedanteiksi emme sentään heittäydy. Onhan Heinäveden taksarienkin elettävä!
Eipä valittamista. Kelejä ja maisemia piisaa Karvion yläpuolisilla vesillä enemmänkin kuin Meriteiden säännöt määräävät.
Heistä eräs kurvaakin kohta paikalle, kun olemme parkkeeranneet Aquadorin Karvion kanavan alapuolelle. Sitä ennen Juice on toki puhelimitse tiedustellut, suostuuko luostari majoittamaan meripartiomme. Suostuupa hyvinkin.
Laivaneuvosto koolla Karvion kanavan alasuvannossa. Puheenvuoro on perämiehellä.
Jos vene on muuttanut meidät vähän toisenlaisen maailman kansalaisiksi, niin saman tempun tekee nyt Valamo. Luostari tekee jopa ihmeitä.
Juice on aina polttanut – kysymättä – tupakkaa joka paikassa, mutta Valamon luostarihotellin huoneessa hän ei sytytä ensimmäistäkään sauhua, vaan askeltaa
meidän nöyrien kanssa kiltisti ulos sauhuille.
Aamulla Juice kävelee, ensin 150 metriä kortteerista ravintolaan ja myöhemmin vielä takaisinkin. Hänen jalkansa ovat sellaisessa kunnossa, että tuollainen kuntolenkki ei ole sujunut aikoihin.
Kun miehistö lähtee Valamon hautausmaalle morjestamaan Pentti Saarikoskea, kapteeni Juice syventyy keskusteluun yhden munkin kanssa. Keskustelun keskeinen
aihe käy ilmi myöhemmin: Juicea, neljän kissan isäntää, on askarruttanut, miten ortodoksit suhtautuvat kissaan. Onko kissa heillekin samanlainen vähän kiistanalainen otus kuin joillekin luterilaisille, jotka sijoittavat katin mieluummin pirun kuin pyhimyksen kainaloon?
Pentti saarikosken haudalla käyvät ihailijat pitävät huolen, että sanataiturilta ei puutu kirjoitusneuvoja tuonpuoleisessa.
Isä on selvittänyt, että kissa on kelpo kumppani vaikka samaan kuvaan Jeesuksen kanssa. Tämä on Juicesta oivallinen uutinen. Hän voi siis Valamosta palatessaan hyvin mielin käydä paitsi itse syömässä muikkuja Kuopiossa myös ostaa niitä paketin Vilmakissalle, joka on suuri muikkujen ystävä ja kaiken lisäksi niin pienikasvuinen, että se tarvitsee herkkuja.
Kun miehistö kokoontuu lähtöä varten, Juice raportoi myös aamiaisen sisällöstä: ”Ei lihaa, ei munkkeja…”
En kai tiedä mitä tahdon elämältä, vaan se tuskin löytyy tämän kauempaa. Pikku hetken tämä tuntuu ikävältä, mutta huomista on lupa odottaa.
Juicen kotona Tampereella postiluukusta kopsahtaa parin viikon päästä kirje, jonka sisältä löytyy pahville maalattu ikonikuva sekä kirje, jossa joku nainen kertoo kuunnelleensa isän ja Juicen juttelua ja päättäneensä teettää tämän kuvan. Siinä on Jeesus ja kissa.
Jos ei nyt ihan ihme, niin ainakin ihme juttu!
Juttu on julkaistu aikaisemmin Vene-lehdessä 1/2007 ja se julkaistaan nyt uudelleen jouluna ensi-iltansa saaneen Juice-elokuvan kunniaksi.
