Ankkurointi on enemmän taito- kuin voimalaji. Ankkuria ei heitetä, vaan se pudotetaan veneen liikkuessa tai ajelehtiessa hiljalleen. Jos ankkuri lasketaan keulasta, keula ajetaan sille kohdalle, johon ankkuri halutaan laskea ja laskun aikana peruutellaan hiljalleen kunnes köyttä on vedessä riittävästi. Täyden pitokykynsä ankkuri saavuttaa, kun köyden pituus on kymmenen kertaa ankkurointisyvyys.
Ankkurointisyvyys on ankkuriköyden kannalta veden syvyys pinnalta mitattuna lisättynä veden pinnan ja ankkurin kiinnityshelan välisellä korkeuserolla. Jos kaikuluotain mittaa syvyyttä veneen pohjasta, on ero jo huomattava. Metri lisää syvyysmittaan merkitsee 7:ää metriä lisää ankkuriköyttä, kun pyritään kaltevuuteen 7:1. Yleensä syvyyteen nähden 7-kertaista köyden mittaa pidetään riittävänä. Edellä mainitulla tavalla laskettuna pitokyky on silloin 85 % maksimista. Jos köyttä on viisi kertaa syvyys, pito on 70 %, ja kolme kertaa syvyys antaa enää 40 % täydestä pidosta.
Ankkuriköydeksi viisain valinta on ankkurin päässä 3–5 metriä (tai suunnilleen ankkurin painon verran) lyhytlenkkistä kettinkiä ja loput veneen koon ja käytön mukaan nailonköyttä, joka on vettä painavampaa ja joustavaa. 60 metriä 16 millimetrin nailonköyttä painaa kymmenisen kiloa, kun sama mitta 10 millimetrin galvanoitua kettinkiä painaa runsaat 155 kiloa.
Kettingin painon vaimennusvaikutusta on huomattavasti liioiteltu. Kettingin pituudeksi Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi määrää veneilyseurojen kattojärjestön Suomen Purjehdus ja Veneily ry:n katsastusohjeita mukaillen vuokraveneen luokan mukaan 30 tai 60 metriä. Vastaavan köyden pituudeksi ilmoitetaan 50 metriä plus kolme metriä kettinkiä tai 80 metriä plus 10 metriä kettinkiä. Kuitenkin jo 7–8 m/s:n tuulessa pelkän kettingin joustovara on enää metrin luokkaa, ja 20 m/s:n tuulessa vene on kuin rautatankoon kiinnitetty. Tuulissa, joiden nopeus on välillä 10–15 m/s, kettingin joustovara häviää nopeasti ja tuulen nostaman aallokon ja veneen liikehtimisen aiheuttama nykiminen kohdistuu erittäin repivänä sekä ankkuriin että kannen helaan.
Selvästi pitemmällä nailonköydellä ankkurin pito on paljon parempi, ja nailon venyy yli 20 %, kun veto on runsaat 10 % murtolujuudesta, ja yli 40 %, kun veto on 75 % murtolujuudesta. 50 metrin nailonköysi joustaa siis 10 metriä, kun sitä kuormitetaan viidesosalla vetomurtolujuudesta, ja 20 metriä, kun kuormitus on vielä hyvin köyden kestokyvyn rajoissa. Ankkuriköysi kannattaa merkitä 10 metrin välein. Tähän käy vedenpitävä tussi tai värillinen lanka.
Veneissä on usein kaksi ankkuria, pääankkuri ja vara-ankkuri, jota myös kahvi- tai lounasankkuriksi kutsutaan. Ankkurin mitoituksesta on annettu ohje, jonka mukaan sen painon tulee olla kiloina vähintään sama kuin veneen pituuden ja leveyden summa (metreinä) lisättynä veneen uppoumalla (tonneina). Yhdeksän metriä pitkän, kolme metriä leveän ja kaksi tonnia painavan veneen ankkurin painon tulisi siis olla 9 + 3 + 2 = 14 kiloa.
Kaava ei perustu mihinkään faktoihin, mutta käytäntö on osoittanut sen toimivan, ja huonoillakin ankkureilla on saavutettu riittävä pito mitä erilaisimmissa pohjissa. Jos käytetään kevytankkuria, jota sanotaan myös levyankkuriksi, riittää kaavan painosta 60 % eli noin 8,5 kiloa painava ankkuri. Vara-ankkurin painoksi riittää puolikas pääankkurin painosta.
Jos odotettavissa on kovaa tuulta, on ehkä syytä laskea ankkurilahdelle molemmat ankkurit. Veneen heilumisen vähentämiseksi ankkurit voi laskea niin, että niiden köydet muodostavat noin 60 asteen kulman keskenään. Jos taas haluaa varmistaa pidon, ankkurit voi laskea toisiinsa kytkettyinä peräkkäin niin, että kevyempi on ulompana.
Kun ankkuri on laskettu ja riittävä määrä köyttä on ulkona, on pito varmistettava vetämällä ankkuri kiinni. Se tapahtuu kiinnittämällä köysi kunnolla keulaan ja peruuttamalla kunnon kierroksilla puolisen minuuttia tai kunnes on varmaa, että pito on löytynyt. Pito riippuu pohjan laadusta ja ankkurin tyypistä, rakenteesta, koosta ja hiukan myös painosta.
Lähde: Moottoriveneilijän käsikirja (2012) Matti Murto ja Timo Utter
