Meteorologiassa näkyvyys on mitta ilman läpinäkyvyydelle, eli kuinka pitkälle pystytään näkemään ennen kuin valo siroaa. Pöly, ilmansaasteet, sade ja sumu heikentävät näkyvyyttä. Sitä voidaan mitata digitaalisesti sirontamittareilla, tosin yhä nykypäivänäkin havainnot tehdään usein silmämääräisesti. Silmähavainnoilla näkyvyys voidaan arvioida noin 20–25 kilometrin päähän.
Sakea sumu voi vaikeuttaa veneilijän etenemistä vesillä. Suomen merialueilla sumut ovat yleisimmillään kevään ja alkukesän aikana, kun meri on mannerta kylmempi. Laivojen sumutorvet soivat kesäpäivinä tiuhaan silloin, kun merellä muodostuu siirtymä- eli advektiosumua. Se syntyy, kun kylmän vesimassan päälle virtaa lämmintä ilmaa ja ilma kylmenee nopeasti veden yläpuolella. Kosteus tiivistyy pienen pieniksi pilvipisaroiksi.
Tämän sumulajin ennustaminen on haastavaa, koska olosuhteet merialueilla vaihtelevat sijainnista riippuen.
Tuulen viriäminen tai sade hajottavat sumun nopeasti, ja voivat kuljettaa sen kohti rannikkoa. Sakeisiin advektiosumuihin kannattaa varautua niinä alkukesän päivinä, kun ilmamassa on lämmintä ja kosteaa, mutta merivesi on vielä viileää. Satelliittikuvista voi tarkistaa sumualueiden sijainnin.
Jos tuuli yltyy päivän aikana, eli jos syntyy esimerkiksi merituulta, sumu todennäköisesti hälvenee tai ajautuu kohti rannikkoa.
Seuraava nyrkkisääntö pätee sumujen syntyyn merillä: aina kun ilma meren yllä on kosteaa ja selvästi merivettä lämpimämpää, on sumun vaara.
Sisävesillä järvien ylle syntyy sekoitussumuja, niiden syntymekanismi on erilainen kuin merisumussa. Kesä- ja syysöinä maanpinta kylmenee vesistöjä nopeammin.
Jos maanpinnalla kylmennyt ilma valuu järven ylle ja sekoittuu kosteampaan ja lämpimämpään ilmaan, syntyy sumua. Sekoitussumut ovat merisumuja paikallisempia, ne hälvenevät nopeammin ja ovat sakeimmillaan auringonnousun aikoihin. Tämäntyyppisiä sumuja esiintyy erityisesti selkeinä, heikkotuulisina ja kylminä kesä- ja syysöinä, jolloin järvivesi on ilmaa lämpimämpää.
Suomen merialueilla piilee yksi yllätystekijä, joka voi aiheuttaa paikallisia ja sakeita sumuja. Meriveden kumpuaminen tuo pintaan kylmempää vettä, jolloin kylmän alueen päälle voi syntyä herkemmin sumuja. Kumpuamisen myötä pintaveden lämpötila voi laskea vuorokaudessa jopa yli 10 asteella.
Suomenlahdella tämä on tuttu ilmiö länsituulella Suomen rannikkoalueilla ja itätuulilla Viron rannikkoalueilla. Suomen länsirannikolla kumpuaminen on voimakkainta pohjoistuulella. Kumpuamisen aiheuttama nopea meriveden kylmeneminen voi laukaista sankkoja siirtymäsumuja, joita on hyvin hankala ennustaa, sillä kumpuaminen on usein kovin paikallinen ilmiö.
Jos meriveden lämpötila romahtaa jossain äkillisesti, on se merkki kumpuamisesta ja sumuvaarasta.
Sumujen ohella myös sade heikentää ohimenevästi näkyvyyttä. Rankan sadekuuron kohdalle osuessa näkyvyys putoaa alle kilometriin, mutta tässä tapauksessa näkyvyyden heikkeneminen on tilapäistä. Sisävesillä voimakkaiden sadekuurojen kausi painottuu kesä–elokuuhun, mutta merialueilla enemmänkin vasta loppukesään ja alkusyksyyn. Sadekuurojen syntymistä ja etenemistä seuraat parhaiten paikallisesta sadetutkasta.
Merisumuja syntyy herkästi loppukeväällä ja alkukesällä, kun kylmän merialueen päälle virtaa mantereelta lämpimämpää ilmaa. Sumun läpi veneillessä lämpötila laskee ja sää tuntuu kostean kylmältä. Tuulet ja lisääntyvä pilvisyys rikkovat sumun rakenteen.
Kolme muistisääntöä
- Lämpimän ilman virtaaminen kylmälle merelle aiheuttaa sakeita sumuja.
- Sisävesillä sumuja syntyy yöaikana, kun erilaiset ilmamassat sekoittuvat keskenään.
- Tuuli, pilvet ja sateet rikkovat sumun rakenteen.
