Gustavsvärn sijaitsee näköyhteyden päässä Hangon itäsatamasta. Saarta hallitsevaa linnoitusta alettiin rakentaa jo 1700-luvun lopulla ja majakkakin on saarella ollut yli 150 vuotta. 1940-luvun lopulla vanha majakka päätettiin purkaa ja tilalle rakennettiin uusi, kymmenen metriä korkea pyöreä betonitorni. Tornin päälle siirrettiin vanhan majakan lyhtykoju.
Muutostöiden yhteydessä pienelle saarelle vedettiin sähköt, jonka avulla majakan valon kantamaksi saatiin 14 meripeninkulmaa. Valomajakan lisäksi Gustavsvärnillä oli myös nautofoni. Näkyvyyden ollessa huono, sillä annettiin äänimerkkejä laivoille karilleajojen estämiseksi.
Valomajakka ja nautofoni saivat rakennustöiden yhteydessä seurakseen harvinaisen radiomajakan. Sen avulla laivojen oli entistä helpompaa selvittää sijaintinsa. Sähköistys ja muutokset eivät tarkoittaneet pelkästään hyvää, sillä niiden myötä majakka automatisoitiin. Niinpä Gustavsvärnin majakanvartijoiden virat lakkautettiin tammikuussa 1950.
Parin vuoden päästä saari sai kuitenkin uuden isännän, kun Merenkulkuhallitus perusti helmikuussa 1952 Gustavsvärniin uuden radiomajakkamestarin viran. Tehtävään valittiin Gustavsvärnillä rakennusvalvojanakin toiminut Emil Lindström.
Ahvenanmaan kasvatti
Ahvenanmaan saaristossa syntynyt, 34-vuotias Emil Lindström oli kokenut merenkulkija. Meren lisäksi hän oli perillä myös tekniikasta, sillä Emil oli aloittanut konemestariopinnot Ahvenanmaalla jo ennen toista maailmansotaa.
Uuden tehtävän myötä Emil Lindström ja hänen vaimonsa Silvia muuttivat lastensa kanssa Russaröhön. Russarö soveltui asuinpaikaksi Gustavsvärniä huomattavasti paremmin, eikä automaation vuoksi Lindströmin tarvinnut olla jatkuvasti vahdissa. Työtä Gustavsvärnillä riitti. Siksi Emil Lindström kulkikin lähes päivittäin puolentoista meripeninkulman matkan Russarön ja Gustavsvärnin välillä.
Loppusyksyn myräkkä
Vuoden 1952 marraskuisen maanantain säätä ei mitenkään pysty kuvailemaan kauniiksi, hyväksi tai edes siedettäväksi. Tuuli puhalsi 11–14 metriä sekunnissa ja lisäksi taivaalta satoi jäähileistä lumen ja veden sekoitusta.
Inhottava keli ei estänyt majakkamestaria lähtemästä työpaikalleen Gustavsvärnille. Pimeyden ollessa jo laskeutunut, hän suuntasi kello 17.00 maissa puisen avonaisen moottoriveneen keulan kohti pohjoisessa sijaitsevaa Gustavsvärniä.
Matka ei edennyt hyvin, sillä varsin pian veneeseen tuli konevika. Vene alkoi kovassa tuulessa ajelehtia Russarön luoteispuolella sijainneille karikoille. Vaikka matkaa Russaröhön oli vain parisataa metriä, suurten aaltojen sekaan ja hyiseen meriveteen joutuminen olisi ollut kohtalokasta. Niinpä Lindström nousi seisomaan ja yritti taskulampullaan herättää muiden huomion.
Kun majakkamestarista ei kuulunut mitään, hänestä alettiin jonkin ajan kuluttua huolestua. Tutkan avulla havaittiin, että Russarön pohjoispuolella, Granskärin ja Rågskärin välillä oli joku vene. Paikalle hälytettiin Hangon merivartioaseman vene ja pelastusristeilijä Isokari. Mitään ei kuitenkaan löytynyt.
Tuikku havaitaan
Majakkamestari Lindström lähti Russaröstä kohti Gustavsvärniä (punainen ympyrä). Konevian vuoksi hän ajelehti pienelle luodolle. Ensimmäiset tuloksettomat etsinnät suoritettiin Granskärin ja Rågskärin välissä (sininen ympyrä) tutkahavaintoihin perustuen. Lopulta iltamyöhällä Lindström löydettiin varsin läheltä Russarötä (vihreä ympyrä), mutta pelastusoperaatio oli kivien ja olosuhteiden vuoksi erittäin vaarallinen.
Myös majakkamestarin vaimo Silvia oli lähtenyt etsimään miestään Russarön rannoilta käsin. Hän havaitsi mereltä vilkkuvaa valoa, jonka johdosta etsinnät suunnattiin kohti valoa.
Russarön linnakkeelta paikalle lähdettiin moottoriveneellä. Se ei kuitenkaan päässyt lähellekään Lindströmiä, vaan sai pohjakosketuksen ja joutui palaamaan takaisin saaren suojaan.
Seuraavan yrityksen teki Isokari. Sen miehistön onnistui paikantaa Lindströmin 150 metrin päässä Russaröstä sijainneelle pienelle luodolle.
Alueen kivien ja karien vuoksi Isokari ei kuitenkaan päässyt sataa metriä lähemmäs Lindströmiä. Isokarilta aaltojen sekaan laskettiin jolla, mutta silläkään lähestyminen ei onnistunut. Kolmannen yrityksen teki luotsiveneen miehistö, lopputulos oli yhtä huono kuin Isokarilla.
Hyviä vaihtoehtoja ei enää ollut. Pelastusoperaatiolla oli kuitenkin kiire, sillä majakkamestari oli ollut hyisellä merellä jo usean tunnin ajan. Viimeisenä suunnitelmana Russarön linnakkeelta päätettiin yrittää soutuveneellä majakkamestari luokse.
Uhkarohkeaan tehtävään ilmoittautui vapaaehtoisiksi varusmiespalvelustaan linnakkeella suorittaneet aliupseerioppilaat Hietanen ja Hirvi. Lisäksi mukaan lähti vänrikki Karhu. ”Jos meidän on pakko, uimme vaikka perille”, totesi Hietanen suunnitelmasta.
Helppoa ei pelastajien matka kuitenkaan ollut. Tuulen mukana lentäneet vesipisarat tuntuivat samalta kuin joku olisi heittänyt neuloja päin miesten kasvoja. Myös aallokko teki soutamisesta vaikeaa ja kahdesti vene täyttyikin vedestä.
Lähistöllä olevat yrittivät helpottaa operaatiota ampumalla miesten ylle valaisuraketteja ja näyttämällä valonheittimillä turvallista väylää. Lopulta miehet onnistuivat kiertämään luodolla seisseen Lindströmin luodon suojan puolelle ja majakkamestari pääsi hyppäämään pelastajien soutuveneeseen. Kello 21.35, yli neljä ja puoli tuntia lähtönsä jälkeen, kylmissään ollut majakkamestari saatiin pelastettua.
Seuraavana päivänä tuuli tyyntyi ja merivartioston miehet sekä luotsit saivat pelastettua majakkamestarin veneen luodolta. Kuin ihmeen kaupalla vene ei tapauksessa ollut kärsinyt pahojakaan vahinkoja.
Pelastusristeilijä Isokari paikansi majakkamestarin, muttei kovan kelin vuoksi päässyt lähellekään luodolla seisovaa hädässä olijaa. Kuva: Suomen Meripelastusseuran julkaisusta vuodelta 1952.
Voisiko vastaavaa tapahtua nykyisin?
Yksi suurimmista riskeistä vesillä on yhä edelleen, ettei kukaan havaitse avuntarvetta ajoissa. Jos pelastusoperaatio alkaa vasta rannalla olevien alkaessa kaipaamaan vesillä olevia, on usein liian myöhäistä, eikä hädässä olevien auttamiseksi ole enää tehtävissä juuri mitään.
Onneksi Lindströmiä alettiin kaivata varsin pian, ja Silvia tiesi milloin ja minne miehensä oli menossa. Kun hänestä ei kuulunut mitään, Silvia huolestui ja hälytti välittömästi apua. Tässä vaiheessa Erik Lindström oli kuitenkin ollut jo useamman tunnin hädässä.
Olosuhteista ja tilanteesta huolimatta, hän pysyi rauhallisena ja pyrki kiinnittämään muiden huomion. Hänellä oli apunaan taskulamppu, jonka valon Silvia sitten huomasikin.
Rauhallisuus ja huomion herättäminen ovat päteviä neuvoja nykyaikanakin. Vaikka tekniikka on kehittynyt ja valtaosa hädässä olevista pystyy hälyttämään apua itse matkapuhelimella, aina matkapuhelinta ei ole käytettävissä. Jos putoaa veneestä, veneessä tai mökillä olevalla puhelimella ei tee mitään.
Hätätilanne voi edetä myös niin nopeasti, ettei puhelinta ehdi hakemaan veneen sisältä. Kansainväliselle hätämerkille, jossa kädet nostetaan pään yläpuolelle ja sitten lasketaan sivuille sekä perinteiselle SOS-merkille valolla tai äänimerkillä annettuna, on edelleen paikkansa.
Tärkeää on myös tähystää vesillä. Ilman vesilläliikkujien tarkkaavaisuutta, hätämerkkien näyttäminen on täysin turhaa.
Mitä tästä opittiin?
- Jos joudut hätään, yritä herättää muiden huomio tarvittaessa keinolla millä hyvänsä.
- Hätätilanteessa pysyttele veneessä. Vedessä selviytymismahdollisuudet ovat oleelliset heikommat.
- Etäisyyksien hahmottaminen merellä etenkin pimeässä on erittäin vaikeaa.
- Huonoihin olosuhteisiin ei pidä lähteä.
