Jutut

Myrskykertomus: Kuparikarvan varassa Fidžille

Kekseliäisyys ja kieppi sähköjohtoa pelastivat Timo Timosen hirmumyrskystä. Yhdeksän vuotta sitten tapahtunut haveri aiheuttaa edelleen unettomia öitä.

22.11.2019

KirjoittajaAuli Irjala

Kuvaaja123RF, Timo Timosen albumi

Harmaatukkainen, kookas mies istuu Las Palmasin purjehtijabaarissa. Emme ole ennen tavanneet, mutta olemme jutelleet HF/MF-radion välityksellä jossain Tongan ja Fidžin paikkeilla kymmenen vuotta sitten. Silloin Timolla oli vielä Ciru, itse rakentamansa Vagabond 31.

Kädenpuristus on luja, siniset silmät katsovat kohti. On helppo päästä juttuun, ja pian löytyy yhteisiä purjehtijatuttujakin.

Tässä samassa kuppilassa Timo istui 22 vuotta sitten. Kotimaa Ruotsi, perhe ja konekorjaamoyritys olivat jääneet entiseen elämään. Päätös nähdä maailmaa oli saanut Timon rakentamaan veneen.

Kanariansaarilta Timo purjehti Karibialle, jossa kului pari vuotta. ”Pidin paljon Karibiasta. Välimatkat olivat lyhyitä ja jokainen saari erilainen”, Timo kuvailee.

Matkakassan pohja alkoi paistaa Karibialla, osaksi Ruotsin devalvaation vuoksi, joka oli vienyt neljänneksen säästöistä. Bonairella rahat loppuivat kokonaan, ja jotain oli keksittävä.

Eräänä aamuna amerikkalaiskippari etsi VHF:n välityksellä dieselmekaanikkoa. Ensin Timo empi, mutta ilmoittautui ystävän kannustamana. ”Jenkkiveneessä oli pakoputki irti ja sehän oli helppo korjata. Pian juttu kiersi eikä sen jälkeen ollut töistä puute”, Timo muistelee.

Yksi purjehtija antoi Timolle käytetyn HF/MF-radion ja toinen auttoi sen asentamisessa. Antenniksi haettiin rakennustyömaalta sähkökaapelia, josta kuorittiin kupari esiin. Kuparijohtoa jäi ylikin, sen Timo pisti talteen, jos sillä joskus olisi käyttöä.

Kerran vielä Fidžille

Vaikka Timo viihtyi hyvin Karibialla, hän suuntasi vuonna 1998 Cirun ”muiden joukossa” Panaman kanavan läpi Tyynellemerelle. Krooniseen rahapulaan toi helpotusta myös gasti Barbara, jonka kanssa Timo seilasi kuusi vuotta.

Timo oli Panamassa harkinnut vara-GPS:n hankkimista, mutta päätyikin ostamaan Nautical Almanacin ja kellon.

”Olin jo Atlantilla opetellut sekstantin käyttöä osaksi huvikseni, osaksi siltä varalta, että GPS lakkaisi toimimasta. Ja niinhän siinä kävi Galápagoksen jälkeen. Antenni sai vettä eikä laite enää toiminut. Navigoin sekstantilla Samoalle saakka.”

Uudessa-Seelannissa Timo yritti saada töitä ja oleskeluluvan, mutta joutui monen muun tavoin poistumaan maasta puolen vuoden välein. Timo purjehti Tongalle, Fidžille ja Samoalle ja palasi aina kierroksen jälkeen Uuteen-Seelantiin.

Kului nelisen vuotta ja Timo alkoi kyllästyä kiertämiseen. ”Suunnittelin purjehdusta Thaimaahan. Mutta sitten tapasin Joannan, joka halusi Fidžille. Ajattelin, että mennään sinne vielä kerran.”

Purjehdus jäi viimeiseksi, mutta täysin toisella tavalla kuin Timo oli ajatellut.

Sääennuste pielessä

Whangarein satamassa Ciru oli valmis reilun tuhannen meripeninkulman matkaan Uudesta-Seelannista Fidžille. Varusteisiin kuuluivat GPS, tuuliperäsin ja sama vanha HF/MF-radiopuhelin. Isopurje oli uusi. Pelastuslauttaa Cirussa ei ollut.

Hirmumyrskykausi oli päättynyt huhtikuun lopulla ja odotettavissa oli normaalia kesäkuun keliä. Joanna oli ottanut kolme viikkoa lomaa sairaanhoitajan toimestaan. Takaisin hän palaisi lentäen. Sitten alkaisivat tyttären häävalmistelut.

Ciru suuntasi pohjoiseen ja pian purjehdusrutiinit asettuivat kohdalleen. Joka aamu kello kymmenen Timo otti HF/MF-radiolla yhteyttä ystäväänsä Peteriin, joka kertoi tuoreen sääennusteen ja soitti keskustelun jälkeen terveiset Joannan tyttärelle.

Kymmenentenä purjehduspäivänä Timo odotti jännityksellä sääennusteen kuulemista, sillä taivas oli tummien pilvien peitossa ja tuuli navakka. ”Mukavaa 20–25 solmun sivutuulta”, Peter sanoi. ”Ei voi pitää paikkansa, ota uusi ennuste”, vastasi Timo.

Sääennuste pysyi, mutta merellä tuuli yltyi. ”Täällä puhaltaa jo 40 solmua ja on pimeää keskellä päivää”, Timo kuvaili olosuhteita puhuessaan toistamiseen ystävänsä kanssa.

Päivää myöhemmin, kesäkuun kymmenentenä, Uuden-Seelannin pelastuspalvelu sai ensimmäisen hätäkutsun. Yksinpurjehtija oli vaikeuksissa 450 meripeninkulmaa Uuden-Seelannin itäpuolella. Ilmavoimien pelastuskone Orion nousi ilmaan.

Tästä alkoi pelastusyksikkö numero viiden kiireisin viikko kymmeneen vuoteen.

Uuden-Seelannin pohjoispuolelle kehittyi nopeasti erittäin syvä matalapaine. Tuulen voimakkuus nousi hirmumyrskylukemiin. Rannikkoradio vastaanotti 32 hätäpuhelua ja Orion teki kuusi pelastuslentoa. Yhteensä 21 purjehtijaa pelastettiin, kaksi kuoli. Seitsemän venettä upposi.

Sukellus

Aluksi kaikki oli hallinnassa. Timo käänsi Cirun piihin, jossa se pysyi hyvin myrskyfokan avulla. Pieni vene otti valtavat aallot hienosti vastaan. Timo sitoi köydellä isopurjeen tiukasti puomiin. Päivä kului Cirun keikkuessa ylös–alas.

Seuraavana aamuna myrskyfokka repesi ja Ciru kääntyi kyljittäin aallokkoon. ”Sisällä tunsi, kuinka vene nousi aallon huipulle ja rysähti sieltä kylki edellä alas. Ei voinut tehdä muuta kuin odottaa ja pitää kiinni. Tuulen ujellus alkoi käydä hermoille, joten tungimme vessapaperia korviin”, Timo kuvailee.

Vähitellen tuuli repi isopurjeen sidoksistaan ja riekaleet alkoivat hakata mastoa. Melu yltyi entisestään. Timo päätti tehdä purjeelle jotain. Hän aukaisi salongin kattoluukun, kiinnitti turvavaljaansa mastokenkään, nousi kannelle ja alkoi leikata puukolla villisti lepattavia purjeenriekaleita irti. Silloin valtava aalto heitti Cirun ylösalasin.

”Vene tuli masto edellä veteen ja jäi ylösalaisin. Olin veden alla, edelleen turvavaljaalla kiinni. Sukellusta tuntui kestävän ikuisuuden.”

Iso aalto heitti Cirun ylösalaisin ja masto irtosi kengästä. Tämän jälkeen Timo ja Joanna olivat vielä kolme vuorokautta veneessä.

Vihdoin Ciru kääntyi takaisin pystyyn. Masto oli poissa. Vesi oli painanut kattoluukun kiinni ja Joanna oli lukinnut salvat. Hän luuli Timon hukkuneen.

”Koputin luukkuun ja huusin Joannaa päästämään minut sisälle”, Timo kertoo.

Sisällä oli kaaos ja vettä polviin saakka. Joanna oli paniikissa. Masto roikkui vaijereissa veneen kyljellä ja puomi makasi osaksi kannella. Myöhemmin Timo huomasi, että masto oli pompannut mastokengästä ylös, mutta ei ollut katkennut.

”Tästä ei selvitä”, ajatteli Timo, mutta ei sanonut sitä ääneen.

Sitten keli alkoi hellittää.

”Vasta silloin tunsin kipua. Säären avohaavasta pilkotti luuta.” Timo osoittaa jalassa edelleen näkyvää arpea. Myöhemmin todettiin, että sääriluu ja kaikki kylkiluut olivat murtuneet, keuhkossa oli pieni reikä.

Ilmapuntarin lukema oli noussut ja Timo ajatteli myrskyn olevan ohi. Hän pumppasi vettä ulos, yritti saada mastovaijereita irti ja ajatteli seuraavaksi käynnistää moottoria. Työn touhussa hänen katseensa osui uudestaan ilmapuntariin. ”En ole koskaan nähnyt vastaavaa. Ilmanpaine laski silmissä.”

Ciru oli ollut myrskykeskuksessa ja nyt matalapaineen toinen reuna iski päälle. Tuuli alkoi jälleen yltyä.

Viimeinen keino

Noin kuuden tunnin kuluttua Ciru meni uudestaan ympäri, tällä kertaa koko voltin. Timo mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Masto oli vienyt radiopuhelimen antennin mennessään, muita hätälähettimiä Cirussa ei ollut. Fidžille oli matkaa noin neljäsataa meripeninkulmaa.

Kuparikaapeli! Timolla välähti, että Bonairen sähköjohtoa pitäisi edelleen olla jossain. Siitä voisi virittää antennin.

Kuparikaapeli löytyi ja keli hellitti niin, että Timo pääsi ulos. Hän liitti toisen pään jäljelle jääneeseen antennijohtoon, veti kaapelin pitkittäin veneen yli ja nosti keskikohtaa ylös kiinnittämällä sen eristimen kautta kuomun kaareen.

Timo viritti kuparikaapelista toimivan antennin, joka kulkee kuvassa Joannan pään yli. Valkoinen eristin on kiinnitetty kuomun kaareen.

Radiosta alkoi hätätaajuudella 12 290 kHz kuulua puhetta. Antenni toimi! Sitten akut tyhjenivät ja radio meni mykäksi. Moottori oli täynnä vettä, mutta se oli saatava käyntiin ja akut ladattua.

Cirun Volvon pystyi käynnistämään myös veivillä. ”Valitessani konetta pidin ehdottoman tärkeänä, että sen saa käsin käyntiin”, kertoo Timo. Kukapa olisi uskonut, että parikymmentä vuotta myöhemmin veivi pelastaisi kaksi henkeä.

Timo avasi koneen alla olevan tulpan ja alkoi laskea vettä pois. Kun käteen tuntui veden sijaan öljyä, hän kiersi tulpan kiinni. Veivaaminen pelkällä vasemmalla kädellä oli hankalaa, mutta kone käynnistyi ja laturikin toimi. Timo latasi akkuja, kunnes kone pari tuntia myöhemmin leikkasi kiinni. Toista latauskertaa ei tulisi.

Oli jo pimeää, kun Timo asettui radiopuhelimen ääreen. Siellä käytiin hätäpuhelua – 50-jalkainen vene oli pyörähtänyt ympäri. Timo puristi luuria kädessään ja odotti, että taajuus vapautuisi. Tuskin viimeinen ”out” (puhelu loppu) oli sanottu loppuun, kun Timo painoi tangenttia: ”Mayday, mayday, this is Ciru, charlie, india, romeo, uniform…”

Taupon rannikkoradio vastasi heti.

Laiva saapuu

Pimeässä yössä näkyi kaksi kirkasta valoa. Oliko laiva jo tulossa? Hätäpuheluun oli osallistunut Fidžiltä Uuteen-Seelantiin matkalla oleva pieni konttilaiva, Baltimar Boreas, joka ilmoitti hakevansa Timon ja Joannan turvaan. Sen tiedon varassa he olivat pystyneet jopa torkahtamaan. Pelastusajankohta oli jäänyt epäselväksi, mutta pääasia oli, että hätäsanoma oli saatu perille ja apu tulossa.

Valot kuuluivat kuitenkin pelastuslentokone Orionille, joka oli lähtenyt varmistamaan Cirun sijainnin. Orionin pilotti kiinnitti huomionsa siihen, ettei veneen kannella ollut pelastuslauttaa, ja päätteli miehistön jättäneen veneen. Lennoston tukikohdasta tämä uutinen soitettiin Joannan tyttärelle. ”Mutta eihän Cirussa ole pelastuslauttaa!”, hän huusi epätoivoisena.

Baltimar Boreasin nuori ukrainalainen kippari Igor Konovalenko valmistautui elämänsä ensimmäiseen pelastustehtävään ohjekirja kädessä. Miehistö lopetti työt, otti pelastusliivit esille ja kävi läpi toimintasuunnitelman. Aurinko oli jo korkealla, kun laiva lähestyi Timon antamia koordinaatteja. VHF:n puuttuessa yhteyttä Ciruun ei saatu, mutta Orion oli jälleen paikalla ja merkkasi paikan savupommeilla. Koneesta pudotettiin Cirulle hätäpakkaus ja VHF, mutta ne menivät kauas mereen.

Pelastusliiveihin pukeutuneet filippiiniläiset merimiehet seisoivat vihreän laivan reelingin takana. Yksi heitti kiinnitysköyden. Ciru sidottiin laivan kylkeen. Joanna kiipesi köysitikkaat ensin, onneksi matka ei ollut pitkä. Sitten Timo astui tikkaille. Hän katsoi kasvorivistöä yläpuolellaan ja menetti tajuntansa juuri ennen ylintä askelmaa.

Myrsky oli ohi, kun Baltimar Boreas ehti Cirun luo. Lentokoneesta oli pudotettu savupommeja paikantamisen helpottamiseksi.

Ciru sidottiin laivan kylkeen. Joanna kiipesi köysitikkaat ensin, onneksi matka ei ollut pitkä.

Unissa uudestaan

Timo heräsi messin lattialla. Kapteeni kumartui hänen puoleensa ja tarjosi viskiä. Paljon ensiapua enempää laivalla ei osattu tehdä, mutta Timo ja Joanna saivat kokin hytin käyttöönsä.

Kun laiva ryhtyi jatkamaan matkaa, oli Ciru uppoamassa. ”Haluatko katsoa”, Timolta kysyttiin. Ei, hän ei halunnut nähdä kotinsa, omaisuutensa ja elämäntapansa vajoavan syvyyksiin.

Baltimar Boreas jatkoi matkaansa kohti Aucklandia. Laiva oli pieni ja hidas. Seuraavana päivänä vastatuuli yltyi myrskyksi ja Timo pelkäsi jopa enemmän kuin purjeveneessä.

Timo ja Joanna palasivat Whangareihin, jossa kaikki tuntuivat tietävän haverista. Aluksi Timo oli sankari, vähitellen asia unohtui. Kun Timo halusi kertoa tapahtuneesta, sai hän vastaansa välinpitämättömyyttä tai neuvoja. Timo lakkasi puhumasta haverista, ei päästänyt sitä ajatuksiinsakaan moneen vuoteen. Mutta uniin se tuli.

Timo palasi töihin ja asui Uudessa-Seelannissa vielä muutaman vuoden ennen kuin muutti Singaporen kautta Ruotsiin ja lopulta Gran Canarialle Las Palmasiin.

”Haastattelun jälkeinen yö oli uneton”, Timo kertoo myöhemmin. Kertomus herätti muistot henkiin.

Juttu on julkaistu Vene-lehdessä 4/2015

X