Kirkas kuutamo valaisee s/y Violettaa, heikko sivutuuli työntää venettä isopurjeen voimalla kohti itää. Kippari Pertti Pulkkinen istuu vahdissa veneen avotilassa, hänen vaimonsa Pirkko nukkuu sisällä. Ollaan keskellä Adeninlahtea, rannikot ovat noin 80 meripeninkulman päässä.
On huhtikuu 1999. Takana on viisi vuotta kestänyt maapallonkierto perinteistä reittiä: Kanariansaarilta Atlantin yli Karibialle, edelleen Uuteen-Seelantiin, Australiaan, Indonesiaan, Intiaan ja yli Arabianmeren. Määränpää on Djibouti Punaisen meren suulla. Tarkoitus on edetä Punaisen meren poikki Välimerelle ja pikku hiljaa pohjoiseen.
Äkkiä Pertti havahtuu. Kaukaisuudesta kuuluu moottorin ääni, vaikka sellaisen ei pitäisi kantaa rannikolta näin kauas. Ääni voimistuu ja Pertti näkee moottorilla varustetun kalastusveneen lähestyvän Violettaa. Kun se pääsee kohdalle, se kaartaa Violettan keulan editse toiselle kyljelle.
”Kuun valossa huomasin, että onpas epämääräisen näköistä porukkaa, kaikilla rynnäkkökiväärit käsissä. Huusin Pirkolle, että äkkiä ylös, täällä on kehittymässä vaarallinen tilanne”, Pertti muistelee nyt, liki 20 vuotta myöhemmin.
Moottoriveneessä oli viisi somalialaista miestä. He ampuivat varoituslaukauksia ilmaan ja osoittelivat Perttiä rynnäkkökiväärillä. Kolme heistä hyppäsi purjeveneeseen.
”Totesimme aika nopeasti, ettemme voi tehdä muuta kuin mitä herrat määräävät, heillä on ylivoima”, Pertti kertoo.
Pirkko haki hetken ajan asialle vaarattomia selityksiä.
”En ymmärtänyt sitä oikein mitenkään. Luulin, että ne ovat merivartiosto. Myöhemmin ajattelin, että ei voi olla totta, merirosvot hyökkäävät kimppuumme!”
Pertti ajatteli, että tärkeintä on pysyä rauhallisena, ja hän rauhoitteli myös vaimoaan.
”Ihmettelen vieläkin Pertin rauhallisuutta. Minä rupesin heti itkeä tihuuttamaan. Pertti sanoi, että nyt ollaan ihan rauhassa ja tehdään vain, niin kuin ne sanoo”, Pirkko kertoo.
”Sleep, sleep!”
Vuonna 1999 Somalian merirosvoista ei juuri puhuttu ja veneiden kaappaukset olivat vasta yksittäisiä. Yleisesti kuitenkin tiedettiin, että aivan rannikkoa kannatti välttää. Pariskunta uskoi olevansa turvassa keskellä merta.
Merirosvot komensivat Pertin ja Pirkon moottoriveneeseen ja ottivat Violettan hinaukseen. Hinaus ei kuitenkaan onnistunut, koska autopilotti oli päällä ja pyrki ohjaamaan venettä aivan eri suuntaan. Alkuhälinän jälkeen matka kohti Somalian rannikkoa kuitenkin rauhoittui tasaiseksi moottoriajoksi veneet rinnakkain. Aamu valkeni hitaasti ja pariskunta sai siirtyä omaan veneeseensä. Kolme somalimiestä ja Pulkkiset jatkoivat matkaa Violettassa.
”Rynnäkkökivääri osoitti kohti nenää ja he sanoivat, että mene vain siihen sohvalle. Sleep, sleep”, Pirkko muistelee.
Seuraavan illan hämärtyessä Somalian vuoret erottuivat taivaanrannassa. Puolen yön maissa joukko pääsi rannan tuntumaan ja vietti yön ankkurissa. Seuraavana aamuna matka jatkui vielä 10–15 mpk itään. Viimein he saapuivat Qandala-nimisen kylän rannalle, ja sinne Violetta jäi ankkuriin.
Ennen veneestä lähtöä Pirkko nappasi mukaan matkakassit, jotka oli pakannut Djiboutia varten. Kasseissa oli vaihtovaatteita, sanakirja, vesipullot, lääkkeitä ja pientä syötävää. Pariskunta majoitettiin läheiseen Raas Aantaaran kylään pieneen majaan, jossa oli maalattia, ikkunaluukut ja puinen ovi. He levittivät lattialle veneestä ottamansa vanhan täkin, jonka päällä nukkuivat ja oleskelivat.
”Yöllä sudet ulvoivat vuoristossa. Pelkäsin käärmeitä ja skorpioneja. Niitä ei onneksi ollut, tai muitakaan ötököitä, koska oli niin kuivaa”, Pirkko kertoo.
Faksi Suomeen
Kylä oli karu. Ihmiset asuivat majoissa ja valmistivat ruokaa avotulella koko parinkymmenen miehen rosvojoukolle ja heidän johtajilleen, jotka majailivat kylässä.
Merirosvot halusivat panttivangeista 50 000 dollaria. Pirkko yritti selittää, että rahaa ei ole tulossa niin kauan kuin heistä ei tiedetä Suomessa.
”Kyselin, että mitäs jos rahaa ei tule. He näyttivät, että kurkku auki ja merelle.”
Pariskunta oleskeli enimmäkseen majassa, jossa heitä vahdittiin jatkuvasti.
”Kerran he tulivat kysymään, söisittekö lihaa vai kalaa. Me katsottiin toisiamme, että mitäs me tilataan tässä 10 000 tähden hotellissa”, Pirkko muistelee.
Suurimman osan ajasta he tulivat toimeen varsin vähällä ruoalla ja vedellä. Aika meni majan lattialla pökerryksissä kuumuudesta ja nestehukasta. Toisaalta keho ei jostain syystä vaatinutkaan ravintoa tai nestettä.
Vessaa kylässä ei ollut ja asiat hoidettiin yleensä läheisessä kuivuneessa joenuomassa. Eräänä iltana he saivat käydä peseytymässä meren rannalla.
”Aurinko ehti silloin laskea, enkä enää uskaltanut mennä pimeään veteen, kun siellä oli kaikenlaisia olioita”, Pirkko kertoo.
Pertti pakotettiin kirjoittamaan faksi Suomeen lunnasvaatimuksineen.
Vapaat lähtemään
Seuraavina päivinä rosvot pallottelivat pariskuntaa Bosason kaupungin ja Raas Aantaaran kylän välillä. Matka taitettiin moottoriveneellä. He kävivät rosvojen kanssa klaanipäällikön talossa, jossa heidän kohtalostaan neuvoteltiin. Eräänä iltana ryhmä ei ehtinyt takaisin kylään. Pulkkiset yöpyivät rauniotalon seinustalla. Päivällä saattoi olla 30 asteen helle, mutta yöllä lämpötila laski nollaan.
”Kyllä oli kylmä! Keräsin kaikki kassit viereeni, yritin vain olla siinä”, Pirkko muistelee.
Sieppauksesta oli kulunut kuusi päivää, kun Pertti ja Pirkko vietiin jälleen Bosasoon moottoriveneellä. Jälleen mentiin klaanipäällikön taloon neuvottelemaan. Ison huoneen seinustoja kiersivät patjat, joilla Pulkkiset istuivat.
”Tulkki tuli luoksemme ja sanoi, että olette vapaat lähtemään. Klaanipäällikkö vie teidät kaupunkiin.”
Pulkkiset suhtautuivat vapautukseen epäuskoisesti. Pirkko epäili, että nyt heille todennäköisesti käy kalpaten.
Heidät kyyditettiin yötä myöten aidatun rakennuksen pihaan. Aseistettu vartija päästi heidät portista sisälle. Vastassa oli länsimaalaisen näköinen mies. Helpotuksen tunne levisi molempiin.
”Hän tervehti, ja se helpotti tietysti tunnelmaa aika tavalla”, Pertti sanoo.
Mies oli YK:n työntekijä nimeltä Brian Drayner.
Kun merirosvojen faksi oli tullut Suomeen, tieto sieppauksesta oli kulkenut Keskusrikospoliisin kautta paitsi Pulkkisten kotiväelle, myös YK:lle. Drayner oli kuullut sieppauksesta paikallisiltakin ja selvitellyt asiaa.
”Hän oli vakuuttanut klaanipäällikön, että meidät pitää vapauttaa heti. Klaanipäälliköillä on vaikutusvaltaa rosvoihin, ja sitä kautta se eteni”, Pertti muistelee.
Pulkkiset aloittivat paluumatkansa Suomeen YK:n huoltolennolla Somaliasta Nairobiin. Siellä sieppaus tuntui enää pahalta unelta ja he ehtivät jopa rentoutua safarilla Masai Maran kansallispuistossa.
Violetta takaisin
Violetta jäi Raas Aantaaran kylän edustalle ankkuriin. Pertti oli käskenyt sieppaushetkellä Pirkkoa katsomaan venettä tarkasti, sillä hän näkisi sen todennäköisesti viimeistä kertaa.
Kului kuukausia, ja Suomessa vakuutusyhtiö lähetti Pulkkisille jo kattavan korvausilmoituksen veneestä ja sen irtaimistosta. He kävivät katsomassa itselleen uutta venettäkin, mutta sitten saksalainen vakuutusyhtiö otti heihin yhteyttä: olisi ehkä mahdollista saada Violetta takaisin.
”Silloin jätin kaikki muut vaihtoehdot pöydälle. Parasta olisi saada oma vene takaisin, vaikka se ehkä kalliimmaksi tuleekin”, Pertti muistelee.
Saksalaisyhtiö oli vakuuttanut erään toisen siepatun veneen, joka sekin kellui Somalian rannikolla. Vene oli ollut matkalla Seychelleiltä Punaisen meren kautta Välimerelle, kun merirosvot sieppasivat sen miehistöineen. Myöhemmin miehistö vapautettiin, mutta vene jäi sille tielleen.
Vakuutusyhtiön mukaan molemmat veneet olivat nyt Bosason satamassa. Vakuutusyhtiö palkkaisi saksalaisen purjehtijan hakemaan veneen pois Bosasosta. Samalla purjehtija voisi tuoda myös Violettan Adeniin, Jemeniin. Pulkkiset suostuivat välittömästi.
”Se vene oli ollut meillä käytössä jo noin kymmenen vuotta. Kyllä siihen tunneside oli”, Pertti pohtii.
Vuonna 2011 Afrikan sarven alueella tapahtui 176 kaappausta tai kaappauksen uhkatilannetta.
Karussa kunnossa
Pikkupojasta asti veneillyt ja 1960-luvun lopulta saakka purjehtinut Pertti on ehtinyt rakentaa viisi venettä. Artina 33 -mallisen Violettan hän osti tyhjänä runkona Kangasalta. Hän rakensi kokonaan sen sisustuksen ja heloituksen ja teki myös asennustyöt. Vesille Violetta lähti kesällä 1989.
Pertti lensi paikan päälle heti, kun purjehtija ilmoitti Violettan olevan Adenin satamassa. Miehet kävelivät rantaan ja Pertti nousi Violettan kannelle ensimmäisen kerran puoleen vuoteen.
”Se oli karussa kunnossa. Vaatteet, astiat ja muu irtotavara oli viety, samoin köydet ja kaikki sellainen elektroniikka, joka lähtee helposti mukaan. Pölyä ja sotkua oli sisällä ja kannella. Purjeissa oli hirveästi hiekkaa ja pölyä, mutta ne olivat onneksi ehjät.”
Violetta oli kokenut kovia, mutta se pysyi pinnalla. Pertti kunnosti sitä Adenissa pari kuukautta. Muutama päivä kului veneen siivoamiseen sisältä ja ulkoa 35 asteen helteessä.
”Pölyä ja likaa oli vallan mahdottomasti.”
Suurin työ oli moottorin peruskorjauksessa.
”Siitä olivat pakoventtiilit palaneet ja polttoainejärjestelmä piti korjata. Jouduin turvautumaan paikalliseen moottorikoneistamoon, joka kunnosti sen. Uusia osia toimitettiin Suomesta.”
Jolla piti korjata ja vene oli varusteltava. Piti ostaa astioita, haalia köysiä. Vieraassa kaupungissa, vieraalla kielellä tavaroiden löytäminen oli hidasta.
”Siinä joutui ajelemaan taksikuskin kanssa ympäriinsä. Adenista ei esimerkiksi löytynyt varsinaisia veneköysiä, mutta soveltaen sain niitäkin kokoon.”
Pertti Pulkkinen ei kaappausta juuri enää muistele, mutta Pirkon uniin se on palannut silloin tällöin. Maailman merillä purjehtiminen ei kummallekaan ole mahdoton ajatus.
Paluu Päijänteelle
Kun Pertti vihdoin pääsi matkaan, hän purjehti Violettan yksin Punaisen meren poikki. Joulun alla 1999 hän saapui Eilatiin ja Pirkko liittyi mukaan. Matka jatkui.
Pertti muistelee, ettei hän kokenut toivottomuutta sieppauksen aikana.
”Oli epävarmuutta, muttei toivottomuutta. Ei tiennyt huomisesta, eikä pystynyt itse vaikuttamaan asioihin. Ei se silti mitenkään lamaannuttanut.”
Pirkko kehuu miehensä tasapainoisuutta ja sinnikkyyttä tiukoissa tilanteissa.
”Kyselin jatkuvasti, että luuletko, että selvitään. Pertti jaksoi toistella, että selvitään, ollaan rosvoille rahanarvoista tavaraa. Sitten minäkin rupesin uskomaan, että selvitään.”
Pertti kertoo reagoivansa vaikeisiin tilanteisiin rauhoittamalla itsensä.
”Mitä vaikeampi tilanne, sitä rauhallisemmaksi muutun. Jostakin joutavanpäiväisestä saatan hermostua, mutta tiukassa paikassa rauhoitun ja osaan käsitellä asioita.”
Pertin ja Pirkon purjehdusharrastus on jatkunut s/y Violettalla niin Päijänteellä kuin Suomenlahdella. Kaappausta Pertti ei juuri muistele, mutta Pirkko on joskus nähnyt siihen liittyviä unia.
Veneestä ja kokonaisesta elämäntavasta luopuminen ei tullut kysymykseenkään.
”Violetta purjehtii nyt entistä ehompana. Tulevaisuuttakaan ei tiedä. Vieläkin voi lähteä vaikka pallon ympäri, onhan Violetta tehnyt sen matkan jo kerran”, Pertti sanoo.
Juttu on julkaistu Vene-lehdessä 4/2018
