Tilaa
Jutut

Merimiestaidot: Masto pystyyn ja trimmiin

Vaikka perhepursien takiloita kehitetään yhä helpommiksi, kokonaan ilman säätöjä eivät nekään toimi. Siitä pitävät huolen merellä alati vaihtelevat olosuhteet. Niihin on helpompi reagoida, kun riki on oikein trimmattu.

11.08.2020

Kirjoittajapasi nuutinen

Kuvaajapasi nuutinen ja wb-sails

Perhepurjehduksessa on houkuttavaa ajatella, että seisova riki olisi nimensä mukaisesti muuttumaton. Ettei siihen tarvitsisi enää koskea kauden aikana, kun keväällä on kerran laitettu masto pystyyn.

Periaatteessa näin onkin. Asialliset perussäädöt ja yleisohjeet annetaan keskituulta kovempaan keliin, ja niillä voi seilata viikonloput ja pidemmät lomareissut turvallisesti.

On silti hyvä ymmärtää, mitä säädöillä tavoitellaan. Ymmärryksen ja kiinnostuksen kasvaessa voi myös kokeilla niiden muuttamista kesken kauden, olosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Onhan itsestään selvää, että kun kerran rikiä on mahdollista säätää, mahdollisuutta on myös tarkoitus käyttää. Tottumuksen myötä saa rikistään ja veneestään enemmän hyviä ominaisuuksia irti.

Modernissa viistoin saalingein tuetussa rikissä sekä maston kallistus että esitaivutus ovat hillittyjä.

Kuten kaikessa trimmauksessa, rikissäkin kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kirjoittaessa on pakko laittaa osa-alueet järjestykseen, mutta todellisuudessa niiden säätäminen menee ristiin ja lomittain, mahdollisuuksia keskenään vuorotellen. Eikä pelkästään rikin osalta, vaan myös purjeiden trimmaus juoksevan rikin, jalusten, nostinten ja muiden säätöjen, kautta muuttaa mastoon ja vantteihin kohdistuvia kuormia sekä sitä kautta koko rikin muotoa.

Tätä ei tarvitse nähdä kokonaisuutta monimutkaistavana tekijänä, vaan toisin päin: seisovan rikin trimmaus on itse asiassa purjeiden trimmauksen jatkamista toisin keinoin.

Tässä artikkelissa käymme läpi säätöjen periaatteita yleisellä tasolla, lähinnä modernia perhevenettä ajatellen. Tyypilliseksi rikiksi on noussut osatakila, jossa keulaharus on hyvin korkealla kiinni mastossa. Vapaata, taipuisaa mastonhuippua on paljon vähemmän kuin vanhoissa 7/8-takiloissa. Mastot ovat profiililtaan leveämpiä ja jäykempiä, niitä ei enää taivuteta barduunoilla, kun viistot saalingit ja kireät vantit tekevät niistä hyvin stabiileja.

Suoralla mastolla alkuun

Trimmauksen tavoite ylipäänsä on säätää purjeista saatavan voiman määrää sopivaksi vallitsevaan tuulennopeuteen nähden. Seisovan rikin säädöissä se tarkoittaa ennen kaikkea maston taipuman ja keulaharuksen notkon hallintaa niin, että purjeeseen leikattu muoto toimii parhaalla tavalla. Kun perussäädöt on tehty, matkapurjehtija saa purjeensa tyydyttävän hyvään muotoon peräharusta käyttämällä: keveällä tuulella löysätään, kovalla kiristetään.

Kilpapurjehtija tarvitsee monipuolisempaa otetta. Keulaharuksen säädöt pitää opetella nopeasti, huipulla kaikkien vanttien kireyttä muutetaan tarpeen mukaan.

Rikityypistä riippumatta ensimmäinen ja ilmeisin lähtökohta maston trimmaukselle on, että se on veneen sivusuuntaan nähden keskellä ja pystysuorassa. Asian varmistukseen ei riitä pelkkä silmämääräinen arvio, ei veneestä eikä laiturilta käsin. Silmä ei pysty huomaamaan kelluvan veneen asennosta johtuvia muutoksia, eikä muutenkaan edes senttien tarkkuudella virheitä maston korkuisesta kohteesta.

Helpoin apuväline on isopurjeen nostin. Mittavälineeksi se sopii myös siksi, että se on venymätöntä materiaalia. Ihannetapauksessa teräsvaijeria tai dyneemaa, mutta muutenkaan nostinköysi ei veny niillä käsivoimilla, joita siihen mittauksessa kohdistuu.

Valitaan siis maston kohdalta tai siitä hieman perään päin kaksi symmetrisesti kannella sijaitsevaa kohdetta, mielellään mahdollisimman kaukaa veneen keskilinjasta. Laitoihin sijoitetut rustit ovat tähän tarkoitukseen erinomaiset.

Vedetään nostin juuri koskettamaan ensimmäistä mittauspistettä, lukitaan vapauttaja ja viedään nostin toiselle puolelle venettä samaan pisteeseen. Sivuvantteja säädetään, kunnes nostin osuu molemmilla puolilla täsmälleen samalla lailla mittapisteeseen. Välivantit ja peräharus ovat tässä vaiheessa vielä kokonaan löysällä, keulaharus vain maston tukena.

Seuraava tehtävä on saada masto suoraksi. Se tapahtuu välivanttien kireyksiä säätämällä, kahden saalinkiparin mastoissa myös ylempiä välivantteja. Nyt silmäarvio nousee arvoonsa, sillä suoruutta on paras arvioida maston juuresta sen kärkeä kohti purjeuraa pitkin tähystämällä. Apuna voi jälleen käyttää kireäksi vedettyä ison nostinta, jonka suoraan linjaan purjeuraa verrataan.

Kärsivällisyys on välttämätöntä. Sekä sivu- että välivantteja joutuu säätämään puolin ja toisin useita kertoja. Muutokset huomaa parhaiten silloin, kun ne tapahtuvat, joten kaveri on suuri apu työssä: toinen säätää ja toinen tarkkailee purjeuraa.

Tuulen voimistuessa liian löysä keulaharus päästää purjeen pussille, joka kallistaa enemmän kuin vie eteenpäin.

Viivasuoraksi kiristetyllä keulaharuksella latistetaan purjetta ja siirretään pussikkuutta taaksepäin tuulen voimistuessa.

Löysäämällä sopivasti keulaharusta kevyellä tuulella myös purjeen yläosan saa vetämään kunnolla.

Kallistuksella luovikärkkäyttä

Maston kallistus eli rake vaikuttaa purjealan keskipisteen sijoittumiseen veneen pituussuunnassa. Siksi rake vaikuttaa purjehtiessa veneen balanssiin. Suurempi rake (= enemmän kallistusta mastossa) saa veneen pyrkimään voimakkaammin kohti tuulta. Sopiva määrä luovikärkkäyttä riippuu veneestä, rikistä, purjeista ja jossain määrin myös ohjaajan omasta mieltymyksestä. Siksi se on asia, jota pitää tarkkailla kauden aikana eri oloissa.

Tavallisesti hyvänä lähtökohtana pidetään tilannetta, jossa vene luovii keskituulella 3–5 asteen peräsinkulmalla ilman suurta painetta ohjaukseen. Silloin voi olettaa, että tuulen noustessakaan ohjaus ei käy liian raskaaksi.

Raken määrään saa lähtökohdan purjeiden valmistajalta. Voimakkaammin kallistettuja ovat matalat osatakilat, etenkin suorilla saalinkipareilla tuetut. Toppirikeissä sekä nykyisin perhepursissa suosituissa, viistoilla saalingeilla tuetuissa korkeissa osatakiloissa rake on pienempi. Kun vanhoista ohjeista löytyy jopa viiden prosentin suosituksia, uusissa veneissä tyydytään alle kahteen prosenttiin. Luku viittaa P-mittaan eli etäisyyteen maston huipusta puomin kiinnityskohtaan.

Kannella seisovan maston tyven sijoitusta sen jalassa on työläs vaihtaa kesken kauden. Kannen läpi menevillä mastoilla jalka on joskus säädettävissä. Kaikissa veneissä toimiva säätö on kuitenkin keulaharuksen pituus. Sitä voi muuttaa säätöruuvilla tai toggleja lisäämällä ja poistamalla. Näin raken muutoksen vaikutusta on verrattain helppo kokeilla vaikka yhtenä tiettynä päivänä ja tietyssä kelissä.

Samalla pitää toki muistaa korjata sivu- ja välivanttien kireydet niin, että maston suoruus ja jäykkyys säilyvät ennallaan.

Simulaatio-ohjelman ensimmäisessä kuvassa genua on suunnittelumuodossaan ja keulaharus viivasuora. Seuraavassa kuvassa ohjelmaan on lisätty tuuli, jolloin genua venyy ja sen muoto siirtyy taaksepäin, jos keulaharus pidetään edelleen suorana peräharusta kiristämällä. Sen löysääminen syventäisi purjeen keski- ja yläosia, mikä lisäisi voimaa keveällä tuulella. Kolmannessa kuvassa venymä on kompensoitu jalusta kiristämällä.

Taivutus liesman mukaan

Maston esitaivutus eli prebend on säätö, joka oikeastaan vaatii ensimmäiseksi yhteydenottoa purjeiden valmistajaan. Isopurjeen mastoliesmaan on leikattu kaarevuus, jolla purjeen muoto seuraa tietyn suuruista esitaivutusta tietyssä tuulenvoimakkuudessa. Perheveneissä sellaiseksi valitaan yleensä 5–6 m/s keskituuli. Silloin saadaan tyydyttävästi trimmausvaraa koko sille tuulialueella, jolla täysiä purjeita käytetään.

Myös esitaivutuksen määrä riippuu rikityypistä. Kuten kallistus, myös esitaivutus on pienempi uusissa, korkeissa osatakiloissa. Jos purjeentekijän ohje puuttuu, aiemmin yleinen nyrkkisääntö esitaivutukselle oli puolet tai hieman yli mastoprofiilin pituussuuntaisesta halkaisijasta. Nykyisin riittää selvästi vähemmän: 25–30 % mastoprofiilista, 1–2 tuumaa tai 0,5–0,7 % P-mitasta ovat tuoreita purje- ja mastovalmistajien suosituksia.

Rake ja esitaivutus lukitaan paikoilleen sivu- ja välivanttien kiristyksellä. Sen aikana tarkkaillaan edelleen maston suoruutta pystysuunnassa, mutta myös esitaivutuksen säännöllisyyttä. Masto ei saa mistään kohdasta taipua eteenpäin.

Vanhoissa osatakiloissa maston huippu taipui kovassa tuulessa niin, että isopurjeen yläosa päästi ”automaattisesti” pois liikaa painetta. Korkeiden osatakiloiden myötä ominaisuus on menetetty. Toinen menetys tapahtui, kun barduunat hylättiin vasta- ja myötäkäännösten helppouden nimissä: keulaharuksen kireyden erillinen säätö.

Kiristys laiturissa ja vesillä

Sivuvanttien kireydelle annetaan yleisesti ohjeeksi, että ne saa vetää niin tiukalle kuin käsityökaluilla pystyy. Teknisempi lukema, 15–20 prosenttia vantin murtolujuudesta, tarkoittaa tavallisessa 19-lankaisessa 12 mm teräsvaijerissa jo 19–25 kN voimaa, joten tavallisilla kiintoavaimilla sitä ei vahingossa ylitä (ja kiintoavaimia vanttiruuvien kiristyksessä käytetään, ei pihtejä eikä meisselinvartta).

Kunnollinen vanttien kireyden mittari maksaa 100–200 euroa. Sellaisen hankkiminen vaikka seuran yhteiseksi vapauttaa arvailusta sormituntumalla.

Laiturisäätöjen jälkeen on koepurjehdus. Maston asennon, suoruuden ja taipuman säännöllisyyden lisäksi tarkkaillaan purjeiden muotoa; ennen kaikkea sitä, sillä purjeiden parhaan muodon tavoitteluahan trimmaaminen on.

Ajetaan siis luovia ja tutkitaan, saadaanko isopurje käytettävissä olevilla trimmeillä kauniiseen muotoon ja sen virtauslangat reagoimaan. Testituuleksi sopivin on sama, johon purjeiden ja maston valmistajat sovittavat ”oletusasetuksensa” eli 5–6 m/s. Silloin suojanpuolen sivuvanttien tulee vielä olla kireällä.

Oleelliseksi tutkittavaksi tulee keulaharuksen kireys. Keulapurjeen leikkaus myötäilee keskituulessa haruksen taipumaa niin, että se on parhaassa vedossa koko korkeudeltaan. Löysä keulaharus taipuu ja päästää purjeen pussille, jolloin voimistuva tuuli kallistaa venettä liikaa. Eteenpäin vievä voima vähenee ja nousukyky heikkenee.

Notkeassa mastossa, jota tukevat suorat saalingit, keulapurjetta voi tehokkaasti latistaa barduunalla.

Barduunoilla asiaa saattoi korjata tehokkaasti, mutta nykyrikissä työvälineiksi jäävät peräharus ja isopurjeen jalus. Toppirikissä molemmat vetävät maston huippua taaksepäin ja kiristävät keulaharusta. Jotta sama toimisi korkeassa osatakilassa, maston on oltava pituussuunnassa riittävän jäykkä, mikä viistoin saalingein tuetussa mastossa riippuu välivanttien kireydestä. Vaikka ne saavat olla selvästi löysemmällä kuin sivuvantit, purjehtiessa niiden tulee olla vedossa suojan puolella. Muutoin on vaarana, että peräharusta liikaa kiristäessä masto taipuu niin, että sivuvantit löystyvät ja maston sivuttaistuki heikkenee.

Esimerkki voimien jakautumisesta Dehler 33:n korkeassa osatakilassa. WB-Sailsin simulaatio-ohjelma on laskenut kuormat rikiin 6-7 m/s tuulessa. Tarkastelu keskittyy keulaharuksen kiinnityspisteeseen.

Kuten jo tämä yhteenveto osoittaa, aihe on erittäin monipuolinen. Esimerkin siitä antaa vaikkapa, että pelkästään mastovalmistaja Seldénin viritysohjeessa on 92 sivua. Tiiviimpiä yhteenvetoja löytyy purjevalmistajien sivuilta, laveampia alan kirjallisuudesta.

Niihin kannattaa perehtyä, jos oman veneen rikityyppi poikkeaa tässä käsitellystä tavanomaisesta. Syvällisempi säätö vaatii paneutumista, mutta palkitsee helpommalla, hauskemmalla ja tehokkaammalla huvipurjehduksella – ja ehkäpä paremmalla menestyksellä seuran kisoissa.

Lue myös nämä

X