On kahdenlaisia ihmisiä. Heitä, jotka uskaltavat lähteä, ja heitä, jotka odottavat tulevaisuutta, eivätkä koskaan saa lähdetyksi. Tämä ajatus oli Antero Järvisen mielessä myös kesällä 2002, kun hän ja Riitta-vaimo irrottivat köydet kotisatamasta purjehtiakseen maapallon ympäri.
”Se oli elämämme paras ratkaisu. Jos olisimme jääneet odottamaan, emme olisi lähteneet koskaan”, Antero sanoo. Syy tähän selvisi myöhemmin surullisella tavalla.
Innokkaina purjehtijoina Antero ja Riitta olivat haaveilleet maailman kiertämisestä kauan. Kesälomapurjehdukset perheen kanssa ulottuivat pitkälle. Viiden viikon loma riitti hyvin meno-paluupurjehdukseen Hollantiin, Englantiin tai Norjaan. Itämeren yli pääsi parhaimmillaan viidessä päivässä.
”Kun työt päättyivät, lähdettiin heti. Non-stoppina purjehtiessa vuorokaudessa tulee keskimäärin sata mailia.”
Alun perin maailman merille oli tarkoitus lähteä vasta, kun Antero jäisi eläkkeelle. Hän teki pitkää päivää sydänkirurgina Meilahden sairaalassa, ja varsinaisen työpäivän jälkeen vuoroja vielä yksityissairaalassa. Riitalla oli vaativa työ Helsingin yliopistollisen keskussairaalan kirurgian klinikan osastonhoitajana. Tuolloin 51-vuotias Riitta oli ollut hajamielinen ja väsynyt jo kauan.
”Ajattelimme, että jospa lähdetään jo nyt. Minä pidän välivuosia, ja Riitta hakee paluun jälkeen kevyempää ammattia.”
He ajattelivat, että maisemanvaihdos voisi piristää Riittaa.
Yksinpurjehtija ja potilas
Riitan hajamielisyys ei helpottanutkaan matkalla. Asiat katosivat hänen mielestään. He purjehtivat perinteistä reittiä Euroopasta Kanariansaarten kautta Karibialle ja sieltä Panaman kanavan kautta Tyynellemerelle. Kun he pääsivät Ranskan Polynesiaan, Riitta ei yhtäkkiä osannutkaan ranskaa, vaikka hän oli opiskellut sitä pitkään ja pärjännyt kielellä hyvin.
Samoin kävi englannin kanssa Uudessa-Seelannissa. Sieltä pariskunta lensi Suomeen tutkimuksiin. Magneettikuvauksissa selvisi, että Riitalla oli pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Piti päättää, jättääkö vene Uuteen-Seelantiin ja myydä se pois, vai purjehtiako yhdessä takaisin Suomeen.
He jatkoivat matkaa.
”Silloin muutuin yksinpurjehtijaksi, jolla on potilas mukana”, Antero sanoo.
Nuorella iällä alkanut Alzheimer on harvinaisempi, mutta paljon rajumpi kuin vanhuusiän tauti. Riitta tarvitsi jo pallonkierrolla paljon apua jokapäiväisessä elämässä. Uudet elämykset kuitenkin kohensivat hänen mielialaansa. Lääkehoidon ohella luontoretkeily ja veneympäristö ehkä hidastivat taudin etenemistä.
Antero ja Riitta lähtivät Uudesta-Seelannista toukokuussa 2004. He palasivat Suomeen Kapkaupungin, Brasilian ja Karibian kautta kesäkuussa 2005.
”Merellä oli hyvä olla”
Maailmanympäripurjehduksella he mukautuivat uuteen tilanteeseen hiljalleen. Anteron sopeutumista helpotti, että lääkärinä hän tiesi, kuinka tauti etenee.
”Vuoden aikana alkoi alamäki, joka eteni uskomattoman nopeasti. Lopulta meni liikuntakykykin, ja matkan aikana puhkesi epilepsia. Jouduin lääkärinä hoitamaan potilaani kouristuskohtauksia ja erilaisia psyykkisiä häiriöitä. Sähköpostilla sain ohjeita tutulta neurologilta.”
Vene oli potilaalle jopa parempi paikka kuin koti. Alzheimerin tautiin kuuluu muun muassa karkaileminen.
”Mereltä ei päässyt karkaamaan. Riitta oli rauhallinen, koska tunsi pienen ympäristön hyvin, vaikkei hän aina muistanutkaan, kenen veneessä oli.”
Vaikka huoli Alzheimerin etenemisestä painoi, lähteminen oli oikea päätös. Kotiin jääminen ei olisi muuttanut sairautta tai elämäntilannetta ainakaan paremmaksi. Merillä piti jaksaa olla kannustava, mikä piti omaakin mielialaa yllä. Reissun jälkeen Riittakin oli tyytyväinen.
”Hän ei enää muistanut, kuka minä olin, mutta hän sanoi, että merellä oli hyvä olla.”
Kova törmäys
Vaikka Antero oli yksin vastuussa sekä purjehduksesta että vaimostaan, matka ei onneksi jäänyt pelkäksi vastuunkantamiseksi. Kuten kaikki pallonkiertäjät, hänkin koki uusia, jännittäviä elämyksiä ja tutustui mielenkiintoisiin ihmisiin.
Yksi heistä oli Jimmy Cornell. Useita matkapurjehdusoppaita kirjoittanut, tunnettu kirjailija purjehti samoissa maisemissa kuin Antero. Jimmy ja Antero tapasivat sattumalta niin Suwarrowin atollilla, Kookossaarilla, Mauritiuksella kuin Réunionillakin. Kumpikin oli toisistaan tietämättä joutunut myös samana yönä samaan ukkosmyrskyyn Madagaskarin eteläpuolella. Kymmenen solmun vauhtia mennyt Cornell oli törmännyt veneellään meressä ajelehtineeseen puunrunkoon, joka vaurioitti peräsintä. Myös Anteron vene, s/y Tikki, törmäsi yössä kovassa myötätuulessa johonkin, ilmeisesti puunrunkoon. Niistä oli aikaisemmin varoitettu merenkulkijoita.
”Heräsin hirveään rysäykseen. Isku oli niin voimakas, että vene pysähtyi rajusti. Kaapissa rikkoutui pari lautasta. Laipion kellosta lensi paristo pois, ja se jäi näyttämään törmäyksen aikaa.”
Antero tarkisti, vuotiko vene, mutta pilssissä ei ollut vettä. Kun he pääsivät eteläafrikkalaiseen Richards Bayhin, hän olisi sukeltanut katsomaan pohjaa, mutta satama-altaassa oli haita. Myöhemmin Kapkaupungissa sukeltaja tarkisti veneen, eikä löytänyt vaurioita. Siitä huolimatta Anteroa kaihersi epäilys. Kun maailmalta tultiin Suomeen, vene nostettiin telakalle Kokkolassa, ja pohjasta kaavittiin maali pois. Alta paljastuivat puolen metrin pituiset hiushalkeamat.
Lue myös Jimmy Cornellin matkasta Luoteisväylällä
Myrskytuulissa
Antero muistaa pallonkierrolta pari tiukempaa tilannetta kovassa kelissä.
Yksi tapahtui Tongan ja Uuden-Seelannin välillä lokakuussa 2003. Täysin yllättäen syntynyt trooppinen matalapaine lähestyi Tikkiä Tasmaninmereltä. Purjehtijoiden oma SSB-radioverkko Russell Radio lähetti meteorologin ohjeet matalapaineesta.
Kun matalapaine oli vaarallisen lähellä, meteorologi neuvoi, että sen alta pitäisi pyrkiä pois mahdollisimman nopeasti. Pitäisi harkita reivien poistoa ja nostaa tarvittaessa vaikka spinaakkeri. Vene kulki muutenkin kallellaan, mutta Antero kävi kannella lisätäkseen purjepintaa.
”Meni sisu kaulaan, enkä uskaltanut ottaa reiviä pois. Kun kuulin uusia säätietoja, rohkaisin mieleni, menin uudestaan kannelle ja otin yhden reivin vähemmäksi. Sitten mentiin yhdeksää solmua keskimäärin, välillä surffaten. Trooppinen myrsky vältettiin.”
Merikelpoinen pikkuvene
Vene, jolla Antero ja Riitta lähtivät maailmalle, oli Anteron seitsemäs. Se oli vuonna 1972 rakennettu Swan 43. Kun pariskunta palasi maailmalta, Antero päätti myydä sen.
”Satamissa se oli liian iso hallittavaksi yksin.”
Ajatus uudesta veneestä oli syntynyt jo Etelä-Afrikassa. Siellä Antero tutustui teräksiseen Ebbtide-merkkiseen veneeseen, joka oli selvinnyt ehjänä syklonista.
”Ajattelin, että tuohan taitaa olla merikelpoinen pikkuvene.”
Toukokuussa 2006 Antero haki, Riitta mukanaan, Iso-Britanniasta 33-jalkaisen Ebbtiden, jonka nimeksi tuli myös Tikki. Paluumatkasta muodostui pienimuotoinen koettelemus. Englannin kanaalin jälkeen vhf-radiossa varoitettiin kovasta myrskytuulesta. Etelätuuli yltyi hetkessä, alkoi sataa, pimeys laskeutui.
Antero päätti purjehtia Hollannin rannikkoväylää pitkin Helgolandin saareen, koska sen suojasatamaan pääsisi tuulella kuin tuulella ja kaikissa vuoroveden vaiheissa. Pian vhf-radiosta kuului uusi varoitus.
”Rannikkoliikenteen väylällä ajelehti viisi konttialuksesta pudonnutta, yli 40-jalkaista konttia.”
Niistä kaksi oli Tikin reitillä. Radiossa ilmoitettiin konttien olevan vaaraksi merenkululle ja kehotettiin tähystämään tarkasti.
”Oli pilkkopimeää, satoi, olin aika uupunut valvomisesta. Yritin valaista valonheittäjällä eteenpäin, mutta se oli hyödytöntä. Tuntui hyvältä, että oli teräsvene.”
Kohtalokas torkahdus
Menossa oli kolmas yö ilman unta. Englannin kanaalissa ei ollut mahdollisuutta nukkua vilkkaan laivaliikenteen takia. Kun konttien koordinaatit oli onnellisesti ohitettu, Antero päätti torkahtaa hetkeksi istumalaatikossa tuuliperäsimen ohjatessa. Hän heräsi, kun Tikki rysähti kumoon ja vesiryöppy pyyhkäisi yli istumalaatikon. Friisien saarten välinen vuorovesivirta painoi Tikkiä matalikkoa kohti.
”Ensimmäinen ajatukseni oli, että missä vaimo?”
Riitta, joka oli lupautunut pitämään vahtia 15 minuutin ajan, olikin irrottanut turvavaljaansa, mennyt sisälle meripunkkaan ja nukkui nyt sikeästi makuupussissaan.
Vene ei ollut vielä pahasti kiinni, ja Antero päätti pyrkiä syvemmälle. Hän skuuttasi purjeet tiukalle, jotta vene olisi aivan kallellaan, käynnisti moottorin ja laittoi kaasun pohjaan. Aina, kun iso aalto osui veneeseen, se nytkähti eteenpäin. Muutaman rysäyksen jälkeen se irtosi hiekkasärkästä.
Uni kaikkosi, joten Antero päätti jatkaa suoraan Kielin kanavaan. Ennen Brunsbüttelin sulkuporttia piti käynnistää moottori, mutta Tikin potkuriin oli tarttunut kalaverkko.
”Piti irrottaa se, mutta sen jälkeen kaikki oli hyvin. Lasikuituvene olisi ehkä mennyt päreiksi matalikolla.”
Oikea yksinpurjehtija
Antero toimi Riitan kanssa veneessä kapteenina, omaishoitajana ja hoitavana lääkärinä. Näin jatkui vielä pitkään Alzheimerin taudin toteamisen jälkeen. Riitta oli mukana eri purjehduksilla vuoteen 2009 asti. He kävivät muun muassa Shetlanninsaarilla ja Lofooteilla.
”Alzheimerin tauti ei välttämättä ole este purjehduksesta nauttimiseen”, Antero sanoo.
Sitten yhteispurjehdukset alkoivat käydä liian raskaaksi. Riitta piti syöttää, pestä ja pukea. Häneltä piti vaihtaa vaipat ja häntä piti ajoittain kantaa. Hän siirtyi pysyvästi laitoshoitoon vuonna 2013.
”Pidin kättä hänen otsallaan, kun hän kesällä 2013 veti viimeisen hengenvetonsa. Sirotin Riitan tuhkan mereen.”
Sen jälkeen Anterosta tuli oikeasti yksinpurjehtija. Vaikka kuolema oli surullinen asia, vuosikausien huolenpidon jälkeen se oli myös helpotus.
”Oli paljon helpompaa purjehtia kokonaan yksin kuin jatkuvaa hoivaa tarvitsevan dementiapotilaan kanssa.”
Luotsi muuttui ystävälliseksi
Kesällä 2016 Antero kiersi Fennoskandian Suomen valtameripurjehtijoiden järjestämällä eskaaderilla. Eskaaderiin osallistui kolme venettä, Antero yksin omassa veneessään. Hän muistaa erityisesti luotsin, johon tutustui ajaessaan Neva-jokea pitkin öisen Pietarin läpi. Luotsi kurkisteli jatkuvasti pimeään kajuuttaan.
”Nukkuuko miehistösi, hän kysyi englanniksi. Sanoin, että kyllä mä olen ihan hereillä.”
Luotsi kiinnostui: oliko Antero tullut yksin peräti Barentsinmereltä asti?
”Sanoin, ettei se Barentsin- ja Vienanmeren ylitys nyt niin erikoista ollut. Olen purjehtinut ennenkin yksin, viime kesänä Islantiin ja takaisin. Hän kysyi ikääni. Vastasin, että 75.”
”Sitten hän nousi seisomaan ja otti lippiksen päästään, tervehti kädestä pitäen.”
Antero keitti kahvit, ja tylystä luotsista kehkeytyi puhelias matkaopas, joka selosti nostosiltojen historiat ja yölliset nähtävyydet.
Viime kesänä tiedossa oli reissu Napapiirin pohjoispuolelle. Enää Antero ei purjehtinut yksin, sillä Fennoskandian kierroksella oli virinnyt sähköpostittelu leskeksi jääneen lääkärikollegan kanssa. Jo lapsuusiässä alkanut tuttavuus ja 40 vuoden takainen työtoveruus johti avioliittoon. Puolisolla ei ollut purjehduskokemusta ennestään, mutta hän suoritti heti rannikko- ja saaristomerenkulkuopin tutkinnot ja oppi käytännön avomeripurjehdusta muun muassa toissa kesänä Färsaarten purjehduksella.
”Tehokas gasti”, Antero naurahtaa.
