Pääset lukemaan sivustoa tämän mainoksen jälkeen.

Tilaa
Jutut

Arkistosta: Pertti Duncker – Kotiinpaluut

Niin hienolta kuin juoksu tuntuukin, niin perille pääsy sen vasta kruunaa. Samoin on purjehduksessa. On toivorikas lähtö ja hieno matka, mutta perille tai maaliin pääsy kaikkein hienoimmalta tuntuu.

31.12.2021

Kirjoittajaja kuvat pertti duncker

Arkisto-jutussamme Pertti Duncker muistelee kotiinpaluuta maailman meriltä.

Maailman ympäri Duncker purjehti 1990–96. Etelämantereelle Merivuokko rantautui 1992. Kolmas pitkä matka suuntautui Amazonille 2001–02. Matkoista Duncker kirjoitti kuusi kirjaa.

Pertti Duncker oli Vene-lehden pitkäaikainen avustaja. Dunckerin värikäs ja suora kirjoitustyyli – sekä matkoilla sattuneet monet hankaluudet – olivat lukijoiden mieleen.


OLEN kokenut kotiinpaluun kolmesti maailmalta palanneena. Vuonna 2005 olin kuitenkin ensi kertaa vastaanottamassa maailmalta palaavia seuralaisiani ja S/Y Kristiinaa. Olin heitä vanhempi, harmaampi ja kokeneempi, mutta myös jo taakse jäävää historiaa.

S/Y Kristiinan rungon olin hitsaillut Juhani Knuutilalle Sindbadin laiturilla vuoden 1978 talvella. Tietoiskuna voin kertoa, että reipas osaava hitsari tekee yksin talvella teltan suojissa 11-metrisen teräsveneen rungon kansineen neljässä kuukaudessa hiekkapuhallusvalmiiksi. Juhani teki erinomaisella kärsivällisyydellä ja käsityötaidolla sisustuksen ja loput valmiiksi veneeksi Porvoossa omakotitalonsa pihalla parissa vuodessa. Juhani oli kuitenkin veneen rakentaja, ei purjehtija. Kristiinan myynnin jälkeen hän osti Finngulfin tyhjän rungon, sisusti sen, mutta ei sekään vielä ollut Juhanin vene. Myyntiin ja tilalle vanha Swan. Taas oli vuorossa sisustan purku ja huolitellun sisustan teko. Mutta asiaan.

Ensi lähtö 1981

Ilman lähtöä ei ole paluuta, sanoo äitsaarelainen sananlasku.

Oli elokuun ensimmäinen päivä ja lauantai vuonna 1981. Olin nukkunut viimeisen yön Kaarelassa kiinteässä petissä. Tiesin, että seuraavaan kertaan menisi yli vuosi tai ikuisuus. Kävin hyvästelemässä piharakennuksessa asuvan 80-vuotiaan appiukkoni. Katsoin pientä jo kuihtunutta miestä pitkään. Käden puristus oli lämmin. Pelkäsin kosketuksen jäävän viimeiseksi. Vihasin jo silloinkin hyvästijättöjä.

Nyt olen oppinut mielestäni kevyemmän ikihyvästimuodon. Muodon, jota käytin viimeisellä Amazon-matkallani: – Tapaamme seuraavassa elämässä!

Kymmeneltä Sindbadin laiturilla olisi voinut huutaa kuin armeijassa: Luku! – ja viimeinen olisi ilmoittanut seuran jäsenmäärän. Vain itse merenkulkija Sinbad puuttui. Katsojajoukosta kuului  osaaottava syvä huokaus, kun käänsin virta-avainta – ja uudestaan, mutta mitään ei kuulunut. Hehkutin, kuten aina, mutta sekään ei auttanut.

Olin viikkojen hössöttämisen jälkeen H-hetkellä shokissa. Se oli toiminut, vaikka vanha olikin, kaikkina kuutena vuotena Merivuokossa ollessaan. Saattajat katselivat vaivautuneina toisiaan ja kysyvästi minua. Olisin halunnut antaa vastauksen mieluummin itselleni kuin heille. Mikä helvetti siihen nyt tuli?

Avasin avotilan luukut ja huomasin, että mukaani varaamani jumalattoman paksu ja pitkä hinausköysinippu painoi sammutinvaijeria. Nipun olin saanut palkaksi Valborgin jätesäiliön teosta.

Sitten ajoimme Kruunuhaanselälle kompassintarkastuspoijulle. Viimeisenä matkaanvalmistautumistoimenpiteenä (yksi suomenkielen pitkiä sanoja, samalla kirjainmäärällä kirjoittaisi jo pienen runon) koetimme kompensoida kompassia, joka teräsveneessä muuten ei periaatteessa tiedä mitään. Saimme vain etelän ja idän selville. Se sai riittää, sillä olin pitkin kevättä ilmoittanut kaikille tutuille: Kauppatori kello 12.

Emme olleet saaneet orkesteria soittelemaan lähtöfanfaaria, joten soitimme nauhurilta Rod Stewartin ”I am sailing”. Köydet irti ja kohti Trinidadia, jossain Etelä-Amerikan reunassa.

Lähtöön kuuluu aina punkkien alustojen täyteen pakkaaminen. Se on turhaa, sillä maailma on täynnä ruokaa. Meidän tapauksessamme K-kauppa antoi viisi kärryllistä ruokaa Amazon-matkalle.

14 kuukautta myöhemmin

Voin taata, että lähtiessä ei ollut käynyt paluu mielessä. Vaan niin sekin seurasi. Trinidad ja Grönlanti oli nähty. Soitin paluuaamuna Ylen aikaiseen pyydetyn raportin.

Toimittaja lupasi minulle puolitoista minuuttia. Kuinka jaloa! Miten kertoisin reilun vuoden tapahtumat lyhyesti. Sopisiko: Lähdimme viime syksynä kiertämään Atlanttia ja olemme sen nyt tehneet. Terveisiä Äidille.

Raporttiin meni sentään viisi minuuttia.

Taas oli kello 12, kun meidät hinattiin Kauppatorille. Sekstantin avulla Atlantin kiertänyttä venettä ja sen paluuta pidettiin silloin vielä tapahtuman arvoisena.

Olin kuvitellut muutamaa kymmentä vastaanottajaa, mutta laituri oli mustanaan ihmisiä. Vilkaisin jopa taakseni, että ketä he odottivat. Laskimme purjeet ja olimme tungoksen keskellä.

Ensimmäisen matkan moottoritonta paluuta joudutettiin hinaamalla. Kolme muutakin tekemääni Merivuokkoa oli vastassa; Harmy, Merituuli ja Anne.

Lähisukulaisten ja tuttavien jälleennäkeminen yhtä aikaa oli häkellyttävää. Eivät he muuttuneet olleet, mutta heitä oli liian paljon. Jokaiselta olisi pitänyt kysyä, mitä kuuluu, vaan ei ehtinyt.

Kukkia sain enemmän kuin porukat yleensä 50-vuotispäivinään. Vuokko oli kaulassani ja ehdin huomata, että tukka oli leikattu lyhyeksi. Kaikkia naisia halasin, vaikka en edes jokaista tuntenut.
Joku pienempi ja vanhempikin osui kohdalle – Äitihän se siinä!

Parin tunnin aikana kävi veneessä lukematon määrä ihmisiä ja oli aika siirtyä Sindbadille. Muistin lukeneeni, miten seurat järjestivät vastaanottoja pitkien ja mainittavien purjehdusten päätteeksi. Seuralaiturilla seisoi kaksi ihmistä ottamassa köydet vastaan. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.

Seuraavina viikkoina kirjoittelin ensimmäistä kirjaani. Kävelin päämäärättömästi tyhjällä seuran laiturilla ja pohdin, mitä seuraavaksi… Kaikki oli alettava alusta, kuin uudesti syntyneenä.

Jutut oli jo kerrottu, oli palattava arkisiin aiheisiin, talvirenkaiden vaihtoon ja veneen nostoon. Uuden matkan kaipuu kävi mielessä, vaan toteutus ei.

Atlantin ympäripurjehdus oli vielä erikoista ja yleisöä kiinnostavaa vuonna 1982, kun saavuimme kauppatorille. Miten mahtaa olla nyt ARC Rallysta palaavien kohdalla?

Toinen lähtö 1990

Sama hirveä hässäkkä lähtöaamuna. Laituri oli täynnä vuoden kunnostuksen aikana veneestä poistettua tavaraa ja työkaluja. Niistä oli päästävä eroon. En voinut edes ajatella, että joskus  tarvitsisin niitä vielä. Kuuden vuoden ajatteluun ei etukäteen pystynyt kuin silloinen Neuvostoliitto viisvuotissuunnitelmissaan – eikä nekään sittemmin pitäneet.

Tavaralla oli ostajan markkinat, kukin maksoi niin vähän kuin kehtasi, olivathan he sentään kavereita.

Lähtö Sindbadilta oli kuin Kauppatorilta lähdön harjoittelua. Kymmenistä veneistä huudeltiin ja soiteltiin torvia.

Kävelimme Eteläsataman tulliin, koska Tallinnan matkailu ei vielä ollut alkanut ja Suomenlinnan passintarkastuspaikkaa keksitty. Nuoret juuri virkansa aloittaneet virkailijat olivat ihmeissään ja soittelivat ohjeita: – Mitä tehdään, pari purjehtijaa on lähdössä kuudeksi vuodeksi purjehtimaan maailman ympäri?

Kuvitelkaa, siitä on vain viisitoista vuotta!

Vierailijoita alkoi kertyä Vironaltaan reunalle. Aurinko paistoi kesäisesti. Olin ajoittanut lähdön työajan jälkeen kello 17.00. Saimme pieniä lahjoja ja otin ne vastaan syystäkin. Lähdössä oli merenkulun makua menneisyydestä. Silloinkin kaupunkilaiset ja sukulaiset kerääntyivät laiturille laiturille, kun raakapurjealukset lähtivät vehnän hakuun Australiasta.

Kun lähtöhetki lähestyi, ajattelin, millaista näytelmää he odottivat. Ei ollut juhlapuhujia, ei torvisoittokuntaa, olimme vain Vuokko, minä ja Merivuokko. En ollut kirjoittanut sykähdyttävää sentimentaalista jäähyväispuhetta, jonka kuluessa voimakas ääneni olisi muutaman kerran murtunut ja yleisö olisi kaivellut esiin nenäliinojaan. Nousin märssykoriin ja huusin vain että: – Perästä kuuluu, sano torvensoittaja!

Se oli viimeinen hetki, kun Suomi vielä kohisi kilpapurjehduksesta. Whitbread oli pari viikkoa aiemmin päättynyt. 15 osallistujasta Ingvallin UBF oli lopputuloksissa yhdeksäs. Hjalliksen Belmont Finland 10:s ja Wiikerin Martela oli joutunut keskeyttämään kölin irrottua. UBF ja Belmont seisoivat unohdettuina Katajanokan laiturissa.

Saimme kuvamme tämän lehden numeron 7/90 kanteen. Olimme vihdoin liikkeellä, ruuhkassa. Tuuli oli kuitenkin otollinen ja pääsimme etenemään purjein. Saattajat harvenivat ja viimeinen erosi meistä vasta Helsingin kasuunilla heitettyään meille tarkoitetun valkkaripullon Suomenlahden pohjaan.

Lähtö maailmanympäripurjehdukselle innosti vielä vuonna 1990 satoja ihmisiä saapumaan Kauppahallin eteen Helsingissä.

Toinen paluu 1996

Ylen aikainen otti yhteyttä jossain Kytön kohdalla ja antoi aikaa puolitoista minuuttia kertoa kuuden vuoden matkasta. Olin toisaalta imarreltu, mutta olisin odottanut sentään yhden levyn mittaista aikaa. Sain tehtyä yhden pitkän viiden minuutin lauseen henkeä vetämättä.

Suokin tullilaituri oli avattu ja he toivottivat tervetulleeksi

Tasan klo 12.00 olin taas Vironaltaassa. Oli kulunut kuusi vuotta, kaksi kuukautta ja 15 päivää. Olin kiertänyt myötäpäivää maapallon ja kokenut yhden auringonnousun vähemmän kuin vastaanottajat.

Taas heitä oli paljon, vaikka luonnollinen poistuma oli korjannut satoa lähisukulaisissakin. Äitini, anoppini ja appeni eivät olleet enää heidän joukossaan. Tutuillekin kasvoille oli ilmestynyt lisää juonteita, tukka ohentunut ja keskivartalo tukevoitunut. Uskoin heidän ajatelleen minusta samoin.

Minut houkuteltiin saman tien Valkosaaren NJK:n uivan näyttelyn vetonaulaksi. Illalla olin vielä Pasilanmäellä teeveen viihdeohjelmassa kuultavana.

NJK:n näyttelyssä kävi 6 000 ihmistä, joista useat myös Merivuokossa. Kommentit sisällä olivat mielenkiintoisia: ”Täähän on suurempi kuin ulkoa näyttää.” ”Voi kun tää on pieni, sisäkuvista saa paljon suuremman vaikutelman.” ”Mielenkiintoinen haju täällä.” ”Oot sä tosiaan nukkunut tässä luukussa kuusi vuotta?” ”Haiseepa erikoiselle.” Totuus tuli vasta lapsen suusta ennen kuin kannat edes koskettivat turkkia: ”Mikä täällä haisee?!”

Olin niin tottunut Merivuokon hajuun, etten pystynyt hajua edes aistimaan. Uskoin kuitenkin monien hajuaisteihin, vaikka ”paha” kohteliaasti korvattiin adjektiivilla erikoinen tai  mielenkiintoinen.

Haju varmastikin muodostui pilssiin kerääntyneestä öljystä ja liasta, likaisista vaatteista ja patjoihin kuivuneesta monien ihmisten hiestä. Patjojahan ei ollut kuuteen vuoteen pesty.

Mutta niin  kuin aina miesten kesken on sanottu, niin veen pitää haista siltä, eikä hajuvedeltä. Kaikki patjat poltettiin. Vaatteet kasattiin jätesäkkeihin ja pantiin sieltä suoraan pesukoneeseen. Kaikki torakoiden varalta.

Kaarelassa makuuhuone tuntui pelottavan suurelta ja korkealta hallilta. En osannut nukkua. Olen nyt viimeiset kahdeksan vuotta nukkunut Äitsaaressa parvella, missä on vain istumakorkeus ja kuinka kotoisen turvalliselta se tuntuukaan.

Viimeinenkin osa suunnitelmastani täyttyi, kun Helsingin venenäyttelyn bossi Håkan lahjoitti Merivuokolle tilan keväisessä venenäyttelyssä. Hiukan se nauratti. Olin seissyt Rikun kanssa samassa paikassa seitsemän vuotta aikaisemmin ja kertonut hänelle, että kun vaari palaa maailmalta, Merivuokko tuodaan halliin purjeet päällä kyljelleen betonille.

Vuoden 1997 venenäyttelyssä olin kunniapaikalla. Monet hienohelmat paheksuivat veneen kuntoa ja unohtivat saavutukset.

Kolmas lähtö 2001

Lähdimme kolmisin – Riku, Mirja ja minä. Loppuvalmistautumista olivat sekoittaneet viikkoja jatkuneet sateet. Vasta viimeisenä iltana huomasin hitsata kunnollisia knaapeja kanteen, mistä  hinaus Amazonilla voitaisiin suorittaa.

Itse matka tuntui vain pikku tripiltä etelään Amazonille ja takaisin. Evästä ja rahaa oli riittävästi. Kolme henkeä sopivasti vahtimiseen ja riidan pitämiseen. Saattojoukotkin laiturilla olivat vaatimattomat. Poika ja tytär perheineen.

Vastoinkäymiset sitä vastoin edelliskertaan verrattuna alkoivat aikaisemmin, jo parin tunnin jälkeen laturin merkkivalo ilmoitti, että ei pelaa.

Yön ja seuraavan aamun aikana Lappeenrannassa tuntemattomat auttoivat laturin kuntoon.

Viimeisen kuukauden kunnostusvaiheen aikana hioiduimme yhtenäiseksi miehistöksi.

Vasta viimeisenä iltana maalipurkit kannettiin laiturille.

Parin päivän päästä oli järjestetty Helsingin edustalle julkislähtö kolmimastojaala Kathrinaan. Riku jäi Merivuokkoon ja meidät vietiin Mirjan kanssa Kathrinaan syömään muiden saattajien kanssa. Tilaisuuden jälkeen Riku ajoi Merivuokon Kathrinan kylkeen ja laskeuduimme siihen. Aallokko jyskytti veneitä vastakkain lepuuttimista välittämättä. Olimme monta metriä Kathrinan reelinkiä alempana. Katsojat eivät meitä voineet työntää poispäin. Ajauduimme pelottavasti Kathrinan pitkän ja korkealla edestakaisin ylös alas heiluvan keulapuomin alle. Matkan teko näytti päättyvän mastojen kaatumiseen. Mesaanin vantit tarttuivat kuitenkin Kathrinan ankkuriin, emme liikkuneet eteenpäin. Pakitin, mutta moottori sammui. Köysi oli mennyt potkuriin. Olimme liemessä. Onneksi pari kumivenettä oli jo työntämässä meitä pois ja pääsimme irti. Kun Riku vielä kävi sukeltamassa 10-asteisessa vedessä köyden pois, olimme menossa kohti Amazonia.

Merivuokolla Amazonille-juttusarja alkaa Vene-lehdestä 7/2001.

Paluu seuraavana syksynä

Manaus oli nähty. Utössä oltiin etuajassa. Kävimme Mirjan vanhempien mökillä Aaslassa. Turun sanomien toimittaja oli vastassa ja kirjoitti seuraavan päivän lehteen: ”Piraijatkaan eivät olisi pitäneet Mirja Vuoriota keskiviikkona Rymättylän Hämmärön salmen aalloista.

Kodin virkaa 14 kuukautta tehnyt Merivuokkovene vain heilahti, kun Vuorio hyppäsi yli laidan ja alkoi kauhoa kohti rantalaiturilla odottavia vanhempiaan. ’Mä en mene enää ikinä mihinkään, mikä irtoaa laiturista! En edes lossiin’, ja kapsahti kyyneleet silmissä isänsä kaulaan. ’Jaa-a. Purjehtijat ne on helkkarin kovia valehtelemaan’, kuului Aarre Vuorion vastaus.”

Viikon kuluttua Sindbadilla Café Meren Tommi oli järjestänyt parastaan. Sali jäi pieneksi, mutta lohisoppaa riitti. 200–300 henkeä eivät olleet tulleet kuin ennen raakapurjealusten aikaan huhupuheiden mukaan, vaan sitkeällä mainostamisella ja keiton houkuttamina, kuin markkinoille ainakin.

Muihin paluisiin verrattuna suurin ero oli, että kihlasin gastin.

 

 

 

X